Kiireinen pikkutyttö ♥

Aivan yllättäen päätti eilen meidän pienenpieni pikkusisko syntyä kovalla kiireellä klo 14.17.♥ Vauvan mitat 3475g ja 49cm. Meillä on kaikki oikein hyvin, vaikka tapahtumien nopeasta kulusta johtuen vähän epätodelliselta tämä tuntuu.. :)

Elea pääsi jo eilen pikkusta katsomaan, ja ihan hyvin näytti siskon ottavan vastaan. Koko ajan olis pitäny saada vauva syliin ja pussailtavaksi, en oo varma hoksasko Elea ollenkaan että se on ihan oikea vauva, kun pikkunen oli kapaloissa vielä ja nukkui koko vierailun ajan.

Me ollaan ainakin huomiseen asti vielä sairaalassa. Olisin kyllä niiiiiin valmis lähtemään jo kotiin. Kamala ikävä Eemiä ja Eleaa :( ♥ 

Pieni, rakas riiviö

"Tulee päivä, äiti, jolloin en enää itkekään, kun lähdet pois huoneesta. Tulee päivä, jolloin et kuule minun kiukuttelevan kauppareissulla. Jonain päivä en enää pyydä sinua halaamaan keskellä yötä. Jonain päivänä et enää muista, milloin viimeksi jouduit pyyhkimään poskilleni levinneen suklaan. Koittaa yö, jolloin et herää vain huomataksesi minun nukkuvan poikittain tyynylläsi. Koittaa aika, jolloin minua ei tarvitse kantaa unisena autosta omaan sänkyyn tai kuljettaa reppuselässä kotiin, koska pienet jalkani eivät jaksaneet perille saakka. Elä siis kanssani hetkessä, äiti. Ota ilo irti jokaisesta päivästä. Sillä koittaa päivä, jolloin en enää ole pieni."

 Tämä teksti tuli netissä vastaan yksi päivä, ja pisti kyllä todella miettimään. Tallensin sen puhelimen muistiin, jotta saan sen sieltä avata ja lukea uudestaan. Monta kertaa oon sen lukenutkin, itku silmässä. En halua että mun pieni tyttö on koskaan niin iso. :( <3 Tuo lyhyt tekstinpätkä on muuttanut paljon mun omaa käyttäytymistä kotona. Se on saanut mut jaksamaan hymyssäsuin ne heikotkin hetket, jolloin tekisi mieli repiä hiukset päästä ja huutaa hoosiannaa niin että talo raikaa. Jotenkin tuo sopii meidän tilanteeseen niin hyvin.

Musta tuntuu, että viimeiset pari viikkoa on mennyt vaan Elean perässä juostessa. Tyttö on yhtäkkiä keksinyt tehdä kaikkea sitä, mitä ei saa. Itsesuojeluvaisto on ihan nollassa, ja hurjiltakaan tilanteilta ei olla vältytty. Milloin on roskis tyhjennetty lattialle, enkä edes muista kuinka monta lelua oon poiminut vessanpöntöstä, viimekerralla Eemin Xbox-ohjaimen.. :D Kyllähän mä sen tiedostan, että ei tuo pieni niitä juttujansa pahuuttaan tee, kunhan tekee. En tiedä alkaako tämä mun raskausväsymys ja -ärtyisyys jo pikkuhiljaa häipyä, mutta oon huomannut muutosta myös mun omassa käyttäytymisessä. Tosin mahdollisia syitä on myös muita, kuten se, että oon vaan niin turtunut ja tottunut jo näihin Elean temppuihin ettei ne enää hetkauta niin paljon kuin aluksi, alkujärkytyksen/säikähdyksen jälkeen oikeastaan vaan naurattaa.. :D

Viikon aikana Elea on taas kerennyt vaikka ja mitä. Kiipely on uusi lempiharrastus, ja aika vaarallinen sellainen kun ottaa huomioon että tyttö ei millään ymmärrä esim. sitä, että sohvan käsinojalle ei kannata kiivetä, tai ainakaan hyppiä siinä jos haluaa selvitä loukkaamatta. Syöttötuolia pitkin pääsee hyvin pöydälle syömään äitin keksit, ikävä kyllä alastulo ei ole niin helppoa. Yks päivä löysin Elean tuolta keittiön välitilasta istuskelemasta.. Niin oli tavarat ja täydet maitopurkit pitkin lattioita, ja kerta tyttö tuumasi hymyssäsuin että "Ohoo! Pippu!", on mun kai uskottava että se oli vahinko. Kamalan säikähdyksen jälkeen ei voinut muutakuin nauraa, ja käskeä Eleaa istumaan että saan kuvan otettua. Voi pieni touhottaja. :D Kyytiä saa myös puhtaat vaatteet lipaston laatikoista, ja oikeestaan kaikki muukin mihin tuo tuholainen vaan ylettää. Väsyttävää ja hermoja raastavaahan se välillä on, mutta tuo teksti palaa juurikin tuollaisina hetkinä mun mieleen, ja on saanut mut pysymään ainakin hiljaa, jos ei hermostumatta. Eihän tuo pieni vielä ymmärrä, miksi äiti on vihainen. Oonkin yrittänyt nätisti Elealle vaan sanoa että "Ei saa, Elea tippuu, tulee pipi", toistaiseksi tuloksetta. Sen verran tyttö on kuitenkin jo oppinut, että kun aamulla maitoajuodessa kaataa sitä pöydälle tai lattialle, niin muistaa kuitenkin mainita että "kokke". Niin, äiti on sanonut miiiiljooona kertaa että "Ei saa sotkee".

Ihan viimeisiä kertoja ennen imetyksen lopetusta, kun Elea nukahti syliin. ♥ Voi miten kaipaan niitä yhteisiä hetkiä sohvan nurkassa. Pikkunen nukahti syliin ja saatoin vaikka kuinka kauan vaan katsella kun toinen nukkuu. Rakas.♥

Kumpa voisin olla tarpeeks hyvä äiti mun lapsille. Kumpa muistaisin sen, että ne ei aina ole pieniä. Haluan nauttia näistä hetkistä, huonoistakin. Haluan arvostaa jokaista hetkeä yhdessä, ne ei ole itsestäänselvyys vaan maailman suurin lahja.

Eilen illalla tytön kiukutellessa sängyssä mietiskelin näitä juttuja. Vasta eilen sain sen pienen käärön mun syliin, ja jo tänään se oikeesti repii mua hiuksista ja lyö jos ei saa kaikkea haluamaansa? Minne tämä aika kuluu? Elea rauhoittui puolen tunnin jälkeen nukkumaan, kun huomasi että en edelleenkään aio päästää sängystä enää leikkimään. Nojasin istualteen pinnasängyn pinnoihin. Niin se pieni tyttö painoi pään tyynyyn, tukistamisen sijaan silitti mun hiuksia ja sanoi "aaiaai äitii" ja laittoi silmät kiinni.

Olisin voinut istua siinä sängyn vierellä vaikka koko yön. Silittää ja katsella tuota pientä tyttöä, pitää kädestä kiinni. Empä olis koskaan voinut uskoa että näin paljon voi toista ihmistä rakastaa, ehdottomasti. ♥

"Ota ilo irti jokaisesta päivästä. Sillä koittaa päivä, jolloin en enää ole pieni."

Ra(s)kas raskaus

Ehkä otsikko kertoo jo jotain? 

Odotus kyllästyttää.. Haluan sen pienen ihmisen syliin. Haluan pukea sille kaikkia noita pieniä vaatteita tuolta laatikosta. Haluan laittaa tuon ihanan haalarin naulakosta pikkusen päälle ja lähteä kävelylle meidän tuplarattailla. Haluan ottaa ensimmäisen kuvan Eleasta ja vauvasta yhdessä, ja haluan synnyttää!

Viimeset pari päivää on ollut jotenkin tosi raskaita. Maha painaa ainakin 1000 kiloa, se on edessä ja ärsyttää. Polvet on ruvella kun kontaten saa täällä siivota, lattialta kurottelusta ei tuu enää mitään. Elean pesu lavuaarilla on verrattavissa tunnin salitreeniin, siltä se ainakin tuntuu. Jo istuminen hengästyttää ja tekee selän kipeäksi. Kävely helpottaa selkäkipuja mutta aiheuttaa järkyttävän kestoharjoitussupistuksen koko matkan ajalle ja jalatkin menee ihan jumiin. Haluan syödä, mutta koko ajan on niin täysi olo että pahaa tekee. Väsyttää, mutta illalla en kuitenkaan saa unta. Vauva loikoilee jotenkin tosi alhaalla. Liikkeet sattuu, pidätyskyky on koetuksella ja vessassa saa ravata jatkuvasti. Alavatsaa särkee. Oon ärsyttävä. Oon vihanen. Näytän eläimeltä, koska mun viimeisillä voimilla ei ole mitään mielenkiintoa laittautua. Haluan uudet farkut mutta masu on edessä.

Tuntuu jotenkin väärältä valittaa. Monella muulla raskausajan oireet on aivan h*lvettiä verrattuna näihin pikkuseikkoihin jotka mua ärsyttää. Moni muu on saanut vauvansa jo näillä viikoilla tai paljon aikaisemmin, mutta ei todellakaan syliin, vaan suoraan keskoskaappiin. Älkää siis käsittäkö väärin, en todellakaan toivo vauvan syntyvän vielä. Toivon, että aika kuluisi nopeasti ja pian tulisi se päivä kun meidän pikkunen on täysin valmis tähän maailmaan ja äitin syliin. ♥

Elean raskausajasta nautin kyllä täysin rinnoin. Kannoin niin ylpeänä kasvavaa masua, nukuin ainakin vuoden edestä päikkäreitä talteen, söin, lepäsin, (lihoin), luin netistä raskausjuttuja.. Silloin kyllä olikin täysin eri tilanne. En tiennyt mitä odottaa, kun vauva syntyy. Mun mieli ei olis ikinä kyennyt käsittämään etukäteen sitä, miten onnelliseksi tuo pienen tytön syntymä mut tekisikään. Silloin pystyin maata kun väsyttää, ja kuunnella vaan mun kehoa ja tehdä asioita sen mukaan miten jaksan ja kykenen. Onhan tämä raskaus paljon rankempi, kun mulla on tuo pikku-Elea täällä temmeltämässä, jonka on mentävä kaiken edelle. Vaikka tuo pieni ihminen tuokin iloa ja piristystä mun päiviin, niin kyllä se tuo paljon työtäkin ja lepo jää vähemmälle. Suurena erona pidän myös sitä, että tällä kertaa tiedän mitä odottaa. Vaikka tällä hetkellä tuntuu etten onnellisempi voisi ollakkaan, niin kuitenkin tiedän, että se suurin ilo ja onni on vasta edessäpäin. Odottamassa sitä päivää, kun meidän pieni syntyy. Tätä vauvaa oon myös saanut odottaa "kauemmin", nimittäin Elean aikana tein raskaustestin 2kk myöhemmin kuin tällä kertaa. Se on pitkä aika, varsinkin odottavalle.. Jotenkin mulla on huono omatunto siitä, että tätä raskautta en kannakkaan niin sokeana onnesta kuin viimeksi. No, pienen tahdon kotiin halittavaksi yhtä palavasti kuin Eleankin aikanaan, eikö se ole tärkeintä? ♥

Kyllä tuosta masusta oikeesti tykkään. Musta on ihanaa, kun maha saa luvan kanssa pömpöttää. Musta on ihanaa seurata sen kasvua, silittää sitä, ja iltasin maatessa tuntea pienien jalkojen potkut kyljessä. Musta on ihanaa tietää, että siellä kasvaa yhtä ihana, pieni ja kallis aarre kuin Elea, ja että kohta mulla on yhden sijasta kaks pientä rakasta täällä kotona. ♥ (Ja kaks pientä kättä enemmän tekemässä tuhojaan.. :D) 

Jouluvauvamasu 34+1 ♥

Elea 34+1 ♥

Tämä mun olo on saattanut myös johtua mun parin yön huonoista unista, sillä esimerkiksi lauantaina sain herätä Elean antamaan räkäiseen pusuun ja nauruun jo klo. 5.30. Elea oli kyllä nukkunut ihan hyvin, mutta itse sain selvitä päivästä neljän tunnin yöunilla. Meillä ei tyttö mene enää kertaakaan ennen iltayhdeksää nukkumaan! Flunssan takia oon myös nukkunut tosi huonosti pari viimeyötä, onneks se ei kuitenkaan oo Eleaa valvottanut.. Ehkäpä tässä saan pikkuhiljaa nukuttua univajeen pois ja voin taas hymyssäsuin kantaa tätä masua. :)

Can you see me?

Mulla olis niin paljon sanottavaa, mutta jotenkin en saa ajatuksesta kiinni ollenkaan. Oon niin monella tavalla koittanut aloittaa kirjotusta, ja kuitenkin jo ensimmäisen lauseen jälkeen pyyhkinyt tekstin pois. Nämä viimeaikaiset tunteet on ollut jotenkin niin uusia, että en ehkä itekkään ole vielä niin perillä niistä. Toisaalta oon aivan älyttömän onnellinen; mulla on maailman rakkain pikkutyttö täällä vieressä, ja maailman ihanin mies mun tukena. Masussa kasvaa pikkunen rakas, joka pian jo saadaan syliin ilostuttamaan ja osaksi meidän perhettä. Taustalla on kuitenkin kova huoli mun läheisistä, ja pelko siitä, että pian joudun taas menettämään jonkun tärkeän ihmisen. 

Iskän kuolema toi mukanaan niin tyhjän olon. Vaikka aikaisemmin kirjoitin, että osasin ehkä sitä odottaa, niin en todellakaan osannut. En ikinä olisi voinut osata kuvitella elämää ilman isää, tai tätä surua, epäuskoa, tyhjyyttä, ikävää ja kaikkia niitä miljoonia tunteita joita en edes osaa nimetä. Vieläkään mun mieli ei ymmärrä, että me ei enää nähdä. Välillä havahdun siihen, kun suunnittelen isäinpäiväkorttia iskälle, tai mietin joulua ja sitä, että keretäänkö syödä yhdessä jos oonkin silloin synnyttämässä.. Lähes joka päivä oon ajatuksissani menossa iskälle kysymään, että onko tämä oikeesti totta. Keneltä muka sitä kysyisin? Ei olis iskä enää portailla vastassa. Ei, vaikka mun mielessä niin kuvittelenkin. Kaikki tehdyt ja tekemättömät teot ajattelen vaan tekeväni seuraavalla kerralla toisin. Millä seuraavalla kerralla? Mun mahdollisuus meni jo. 

Päivää ennen isän kuolemaa sain kuulla, että se oli kaatunut ja lyönyt päänsä pahasti mutta ei suostunut menemään sairaalaan. Ajattelin, että pitää soittaa. Miks en soittanut? Minkä takia en mennyt käymään ja kysymään vointia? Mun ajatuksissa menen kyllä seuraavalla kerralla. Silloin, kun saan mahdollisuuden korjata kaiken. Vaikka tiedän, että sitä ei tule. Ei nyt, ei huomenna, ei koskaan. Mulla on vaan nämä ajatukset ja hiljaiset toiveet siitä, että joskus kaikki on niin kuin ennen.

Pelkään sitä, että nämä ajatukset ei lopu koskaan. En halua joka päivä huomata, miten totta tämä oikeesti on. Miten rikki voi ihmisen sydän olla, ja miten korkeelta elämä välillä pudottaa. Toivon, että joku päivä voin olla onnellinen ja kiitollinen siitä miten paljon saatiin kokea yhdessä, enkä katkera siitä miten paljon menetettiin. Tänään sytytin kynttilän isän muistolle. ♥

"I wonder where you are, hope it's not too far, when will we meet? The smile on your face, just like the old days, your beautiful heartbeat. You gave me the good start, you gave me your heart, I'll never lose that part. I think you hear me, I think you're right here, thats why I have no fear.."

On tässä päivässä onneks ollut paljon hyvääkin. Kuumeesta selvinnyt pikkutyttö, joka on jakanut haleja ja pusuja jatkuvasti niinkuin joka päivä. Parhaat ystävät ja mun pieni suloinen (tuleva) kummipoika jotka on ollut täällä kahvittelemassa ja tuomassa ihania tuliaisia ulkomaanreissulta. Ja tietysti Eemi, joka on siivonnut koko talon ja leiponut mun kanssa. ♥ Kumpa mun ei tarvis menettää mun rakkaista enää ainuttakaan..

Porkkanapiirakkaa & Lakritsikakku. Nam!

Elean maamaailman suloisin tuliaispaita ♥

Kulta-aika lapsuuden

"Äidin sydämessä on kultainen arkku

jossa on elämän helmet säilössä.

Äiti arkkua usein avaa, 

ja muistojen helmiä katselee salaa.

Helmistä yksi on kirkkain ja suurin,

se on äidille kaikkein rakkain, kuulin.

Pinnassa säihkyvä timanttien raita,

siinä on lapsosen vauva-aika.

Hymyt, naurut, kuolapusut, iholla samettinen nukka.

Vauvantuoksu, untuvatukka,

jalassa vaaleanpunainen sukka.

Ne kaikki äidin arkussa ovat helminä iäksi tallessa."

♥

Voi kun vielä vuosienkin päästä saisin muistaa kaikki nämä ihanat päivät tuon pienen rakkaan kanssa. Tahdon muistaa jokaisen pienimmänkin hymyn, naurun, ilon ja itkun. Jokainen hetki tuon tytön kanssa on niin rakas ja kultaakin kalliimpi. Monta rakasta muistoa oon saanut jo talteen,  ja niin monenmonta on varmasti vielä edessä. Kumpa voisin säilöä mun sydämessä niistä jokaisen. Näitä ajatuksia oon paljon pyöritellyt päässä, ja miettinyt kuinka saisin mahdollisimman paljon talteen, kaikkea kun varmasti on mahdotonta muistaa. 

Ensimmäisenä mua rupes ärsyttämään Elean vauvakirja. Meillä on ollut täytettävänä Muumilaakson vauvakirja, joka mun mielestä loppuu aivan kesken. Vauva-ajan juttuja sinne on saanut kyllä kirjotella, tosin omia muistiinpanoja ja kohtia oon kirjoitellut sivujen ylä- ja alareunoihin kun läheskään kaikelle ei ole ollut omaa paikkaa. 

Lähdin sitten kiertelemään kirjakauppoja (myös verkkokauppoja) enkä edelleenkään löytänyt mitään mieleistä jonne saisi mahdollisimman paljon kirjoitella. Aloin sitten tekemään ihan uutta vauvakirjaa, mun omin pikku kätösin. Todella epävarma olin ajatuksesta aluksi, sillä en koskaan oo ollut mikään askartelijatyyppi, tai ainakaan hyvä siinä. Onneks löysin just mieleisen kovakantisen "vihon", ja tulostinkin löytyy kotoa joten päätin kokeilla kuitenkin, onneks. Paljon oon ottanut mallia muista vauvakirjoista, ja lisäilly sekaan sitten niitä juttuja, mitä jäi puuttumaan. Kirja on vielä kesken, mutta oon nyt jo älyttömän tyytyväinen! Se on just sellanen mitä halusin, enkä malta odottaa että pääsen jouluvauvastakin tämmöstä tekemään! ♥

Vauvamuistoille oon myös varannut oman laatikon, johon oon alusta asti kerännyt kaikkia pieniä muistoja matkan varrelta. 
Onko teillä jotain säilössä? Mitä? 

Aluksi mietein paljon, että pitääkö Elea tätä kaikkea vähän turhana krääsänä vaan sitten isompana? Ite olin nimittäin aikaisemmin sitä mieltä, että jos äiti olis mulle tuollaisen laatikon jossain vaiheessa antanut säilöttäväksi, niin se ois ollut vaan yks turha laatikko mun varastossa. Vihaan kaiken ylimääräisen keräilyä ja säilömistä. Olishan kiva ne tavarat käydä kerran tai kahdesti läpi, mutta mitä sen jälkeen? 

Nyt isän kuoleman jälkeen mun ajatukset muuttui tästäkin. Ainut asia iskän kämpästä mikä oli mulle oikeesti arvokas, oli juuri laatikko, josta löytyi isäinpäiväkortit, piirrokset ja paljon muita rakkaita muistoja. Ehkä siis munkin lapset osaa ainakin jossain vaiheessa näitä muistoja arvostaa. Ja jos ei kukaan muu, niin ainakin minä oon useasti aukomassa tuota pientä vaaleanpunaista laatikkoa, ja käymässä läpi niitä pieniä mutta niin rakkaita "helmiä" jotka palauttaa aina mieleen ne tärkeät ja rakkaat hetket Elean vauva-ajalta. Paljon tulee vielä säilöttävää, ja hyvällä mielellä aion tuonne muistolaatikkoon myös tavaraa kerätä. Tueksi niille rakkaimmille muistoille, joita ei saa säilöön kuin sydämeen.

"Ne kaikki äidin arkussa ovat helminä iäksi tallessa."

Helmiksi sydämeen säilön jokaisen halin, pusun ja hyvän hetken.♥

Elea 1v3kk

Päätin tehdä ihan oman postauksen Eleasta, tyttö kun on mun vähäisen kirjoittelun takia jäänyt vähän taka-alalle ja blogi alkaa olla täynnä vaan viikkopäivittelyä ja vauva-juttuja. Eihän siitä oo kun 3kk kun Elea täytti vuoden ja täällä kirjoittelin mitoista ja taidoista, mutta tuntuu että tuo pikkunen on kasvanut ja kehittynyt ihan hirveesti sen jälkeen. Voi rakas kun ei kasvais liian äkkiä isoksi.. <3

Puhetta Elea harjoittelee kovasti. Matkiminen on kovaa, mutta myös ymmärrys puhumisen suhteen on kehittynyt paljon. Elea tunnistaa läheisistä jo monta, ja nimetkin osaa hienosti sanoa. Uusia sanoja on pienen tytön suusta tullut paljon edellisten lisäksi. (äiti, nam(ruokaa), kakka, kukka, kukkuu, mummu, pappa, aiiaii(halii), bä!bä! (koira, kissa), tii-kkaa(kiikkaa), katso täältä) Nykyään pikkutyttö osaa sanoa myös mm. mamma, paapaa (nukkumaan), titi (isi), täiti (äiti), peippa (heippa), tiitti (kiitti, kiitos), tettä (vettä), eiii, poppa, pipi, hyii, hui, oho, papa (napa), täti (käsi), nennä (nenä), pöö!, vauva, pupu, tssss (suihku). Siinä nyt muutaman ainakin. :) Elea ymmärtää lyhyitä käskyjä ja lauseita, kuten "mennään sisälle", "missä napa?", "mennään autolla", "otetaan ruokaa" ja niin edelleen. Hauskaa tajuta että oikeesti noin pieni ihminen jo ymmärtää kun jotain sanoo. 

Niinhän tuo pieni tyttö oppi kävelemäänkin, ja kovaa täällä jo mennään. Jo parin viikon päästä ensiaskelista Elea käveli jo tosi varmasti. Juoksuakin välillä kovasti yritetään, mutta useimmiten jalat ei pysy perässä enää siinä vauhdissa. Elea kävelis vaan jatkuvasti. Kaupassa onneks se vielä malttaa istua kiltisti kärryn kyydissä, mutta ihan turha kuvitellakkaan että pääsis esim. vaatekaupassa käymään pikasesti niin että tyttö pysyis sylissä. Hiiirvee huuto jos toista ei päästä maahan, ja sitten kun päästää niin mennään ja kovaa. Tuo känkkäränkkä ei huomaakkaan äitiä ja isiä kun mennä viilettää niin kovaa rekkien välissä ja kädestä ei pidä kiinni, että pääsee varmasti sinne minne haluaa. On se niiiiin iso tyttö jo. Pompulaakaan ei neiti enää muutamaan päivään oo suostunut pitämään. Joka kerta kun sen saa päähän asennettua, tytöllä on varmasti näpit kiinni siellä koko ajan. Irvistäen se kattoo äitiä, sanoo "eiii", ja repii sen pois. Meillä sitten on kuljettu otsatukka silmillä ja hiukset ruuassa.. En vaan millään haluais leikata noita hiuksia, on ne niin ihanat. <3

Taitaa mulla sitte olla ihan pienen pieni taapero täällä oikeesti, eikä vauvasta enää tietoakaan. No, tyttö on yhtä ihana kun aina ennenkin. <3

Haavereilta ei ilmeisesti tässä vaiheessa myöskään voi välttyä. Elea sai kunnon kuhmun ja jäljen päähän kun kaatu pää ededellä tv-tasoon :( Raukka pieni ♥

Isi rakas ♥

"Remember the days we spent together,

give anything to have them forever.

And all the things we used to laugh at,

I wish I could bring it back, wish I could take it back"

♥

Kovin meinaa olla tyhjä olo.

Tilanne on ollut aika monimutkanen, eikä sen kummemmin täällä blogissa varmaan tarvi selitellä.. Mun isä siis on alkoholisti ja muutaman vuoden on nyt mennyt vähän huonosti. Niin huonosti, että olin kelannut tämän tilanteen mun mielessä moneen kertaan läpi. Silti se tuli kuin isku vasten kasvoja.

"Mulla on sulle vähän ikäviä uutisia.."

Samalla ensimmäiset kyyneleet valu pitkin poskia. Ei tarvi sanoa enempää. Kaikilla tämä on joskus edessä, mutta pitikö sen tapahtua just nyt? Mikään aika tässä maailmassa ei varmasti oo riittävä ihmisen kanssa jota rakastaa, ja koskaan ei hetki tunnu varmaan oikeelta. 

Niin paljon jäi tekemättä ja sanomatta. Mulla olis ollut monta juttua vielä kerrottavana, ja monta hyvää hetkeä jaettavana. Taas eilen ajattelin, että pitää soittaa kuulumisia kun on paremmin aikaa. Kuten ajattelin myös toissapäivänä,  ja sitä edellisenä päivänä. Tiesin että puhelu venyy pitkäksi, ja sen takia ei muka sopivaa hetkeä löytynyt. Voi kun saisin soittaa vielä kerran. Puhua pitkään, nauraa, hermostua, ja taas nauraa. Kumpa voisin tulla vielä kerran käymään. Istua pihassa siinä rikkinäisellä penkillä ja vahtia, ettei Elea syö maahan heitettyjä roskia. Näyttää, kuinka hienosti Elea osaa kävellä ja sanoa "pappa", ja nähdä sen ilon teidän molempien silmissä kun istutte ja leikitte sylikkäin. Kumpa vielä kerran voisin halata ja sanoa, että kaikesta huolimatta me rakastetaan sua. 

"Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän,
yhtäkkiä huomaa; se päättyikin tähän."

Nyt on isi ainakin saanut rauhan, ja ehkä vihdoin se paha olo on poissa. Mulla on jo nyt niin kamala ikävä, ja vielä kamalammalta tuntuu ajatella loppuelämä ilman sinua.
Lepää rauhassa, isä. ♥

Kyllä nyt on pienen tytön sydän aivan liian rikki.

Hiljaiselo päättyy

Päätimpä lopettaa tämän lähes viikon mittaisen hiljaisuuden. Kiireitä on ollut jonkun verran, mutta ehkä suurin syy tähän taukoon on ollut mun ystävän vauvakutsut joita ollaan parin muun tytön kanssa järjestetty. Päässä ei oo pyörinyt mitään muuta, ja koska kutsut oli yllätys, en voinut niistä täälläkään mainita. Helpommaksi koin siis olla vaan hiljaa etten vaan paljasta mitään. 

Kutsut oli kivat, ja niitä oli kyllä mukava laittaa. Pääsimpä vielä mustikkaankin juhlien päätteeks. Uusintakierros täytyy vielä ottaa kun kerkeää, ja samalla vois muutaman puolukankin poimia. Melkeen puolet mustikoista on jo syöty joko piirakassa tai puurossa, joten niitä kyllä pitäis saada enemmän.

Pikkutyttö harjottelee kävelyä hirmu ahkerasti, joten ehkä meillä kohta jo kaks pikkusta jalkaa tepsuttaa eteenpäin.. ♥ Eipä meille sen kummempaa kuulu, joten aika kuvapainotteista tällä kertaa. Herkut on maistunu kuten kuvista näkee, tieten taas puntari rankasee kuunvaihteessa neuvolassa..

Bonuksena vielä todiste kiireisestä viikonlopusta: mun hullu ja väsynyt ystävä joka välttämättä halus naamansa tunkee mun blogiin.........

Elea-pieni

Kuinka kiitollinen oonkaan siitä että tänäänkin sain nukuttaa tuon pienen tytön mun syliini ja rutistaa niin kovasti. <3

Vielä Elea syliin mahtuu, mutta onhan se kasvanut ihan hirveesti. Painoa on tullut lisää 6500g, pituutta 26cm ja piponkin pitää olla jo 11,6cm isompi kuin syntymäpäivänä sairaalassa reilu vuosi sitten. Pieniä hampaita löytyy suusta jo ainakin kymmenen, hiuksia on joutunut pitää pompulalla jo pitkän aikaa, ja kohta alkaa kenkien osto olla ajankohtaista kun kävelyä niin kovasti harjoitellaan. 

Vuoteen on toki mahtunut paljon kehitystä ja kasvua, mutta tuntuu että suurin muutos on tapahtunut ihan parin kuukauden sisällä. Vielä kolme kuukautta sitten en kutsunut Eleaa nimellä lähes koskaan. "Syötätkö vauvan?", "Vietkö vauvan autoon?", "Laitan vauvan nukkumaan." Kun joku tuttu naureskeli vauva-nimelle, olin vakaasti sitä mieltä että vauvahan tuo on. No, eipä ole enää. 

Yhtäkkiä nimelläkutsuminen alkoi tuntua luonnollisemmalta, ja eihän tuo tyttö todellakaan mikään vauva enää oo! Elea antoi odottaa liikkeellelähtöä niin kauan, että ehkä se oli vielä silloin vähän vauva. (Elea oppi ryömimään ja konttaamaan joskus 7-9kk ikäisenä, ja oikeestaan samoihin aikoihin alkoi vasta itse istumaankin.) Nyt tuo tyttö on ihan hetkessä noussut pystyyn, oppinut kävelemään tukea vasten ja seisomaan ilman tukea. Yks päivä tyttö yllätti kun kiipes ite portaat yläkertaan, ja nousee myös itse sohvalle ja lähes heti oppi sieltä myös lähtemään jalat edellä. Sanoja on myös tullut hirveesti lisää: äiti, nam(ruokaa), kakka, kukka, kukkuu, mummu, pappa, aiiaii(halii), bä!bä! (koira, kissa), tii-kkaa(kiikkaa). Myös Elean oma luonne ja tahto on alkanut tulla enemmän esiin, ja kiukuttelemaankin ollaan opittu. Kaippa se on siis uskottava, että ei tuo pieni enää oikeestaan niin pieni ookkaan.. <3

Ihaninta tässä kasvussa on kuitenkin se, kun tosiaan tuo luonne alkaa enemmän näkyä. Eleasta huomaa selvästi jos se ei jostain tykkää, tai jos joku on mukavaa. Tytön voi pienillä teoilla tai asioilla saada silminnähden onnelliseksi. Äitin sylistä haetaan lohtua ja halia, ja se rakkaus on niin pyyteetöntä. Tuo pieni ihminen on niin viaton vielä, ja tarvitsee aikuista vielä pitkäksi aikaa auttamaan ja opettamaan. Ihanaa tietää, että joku tarvitsee mua. 

Eemi lähtee tänään mökille viikonlopuksi, ja me saadaan Elean kans olla ihan kahestaan täällä. Pikkutyttö saa tulla äitin viereen nukkumaan. <3

Puolivälissä

Eilen pyörähti käyntiin 21. raskausviikko, eli puoliväliin ollaan päästy tosi nopeesti. :) Eilen sain myös pakotettua Eemin ottamaan pari masukuvaa, että olis edes jotain parempaa kuvaa tällä kertaa.

20+0 <3

Rakenneultra sai mut oikeestaan vasta nyt kunnolla tajuamaan, että mun mahassa kasvaa oikeesti pieni vauva. Joulun aikaan meitä asustaakin täällä jo neljä, ja mun pienestä Eleasta tulee isosisko. Tunteet on ollut siitä lähtien aika ristiriitasia. Oltiinhan me mietitty kun toista suunniteltiin, että miten se meidän elämää tulee muuttamaan, mutta ei kai sitä voi tietää ennen vauvan syntymää. 

Puolen vuoden päästä meillä on kaks pientä lasta, jotka tarvitsee syliä ja rakkautta molemmat. Riitänkö minä? Vauvan puolesta en niin osaa ajatella kun ei toista tunne, mutta Eleaa oon miettinyt viimepäivinä paljon. Onko se ihan kamalaa kun joutuu jakaa huomion toisen kanssa? Mä oon tottunu antamaan itsestäni ihan kaiken tuolle pienelle tytölle, ja surettaa jo ajatuskin että en voi niin enää tehdä. Oon jättänyt kaiken muun taka-alalle, jopa itseni, kunhan tuolla pienellä tytöllä on kaikki hyvin. 

Äärettömän onnellinen oon vauvasta tottakai. Varsinkin ultran jälkeen nämä tunteet on noussut niin pintaan. Mietin sitä pientä ihmistä mun sylissä, masussa, sen ihania pieniä vaatteita ja sänkyä. Mutta lähes aina nämä ajatukset saa mut itkemään. Mulle tulee huono omatunto siitä, että haaveilen ja odotan kovasti toista vauvaa syliin, kun mulla on jo Elea täällä. Eihän se Elealta ole pois, että oon onnellinen, ei todellakaan. Ja kun saan tuon pienen tytön syliin, pussaamaan ja halimaan, oon vielä onnellisempi. Onnellisempi kuin koskaan. 

Oon monen kahden tai useamman lapsen äidin suusta kuullut, että sitä rakkautta ei tarvi jakaa, vaan se kasvaa. Se kasvaa niin paljon, että sitä riittää molemmille. Mutta aikaa ei oo kun 24 tuntia vuorokaudessa. Pystynkö antamaan molemmille niin paljon, että se riittää? 

"Tarvitset mua vielä monta vuotta turvaksesi, herkkää kasvamistas vaalimaan. Sä oot vasta taimi, hento pieni taimi, jolle toivon vahva varsi versoaa. Rakastavat kädet, rakastavan sydämen, kiedon ympärilles silloinkin kun luonas ole en."

Voi kunpa voisin olla tarpeeksi hyvä äiti mun molemmille rakkaille.

<3

Kuvia

Yritin saada Eleasta otettua ite 1-vuotiskuvaa, toistaseks ainakin vähä huonolla menestyksellä.. :D Kyllähän tuo meidän tyttö nätti on, mutta kuvat ei ihan semmosia mitä olin kuvitellu. 1-vuotias villi pikkutyttö ei kyllä tehnyt tästä maailman yksinkertasinta hommaa. Koko ajan oltiin menossa milloin missäkin, revittiin ja syötiin ruohoo, eikä varsinkaan katota kameraan päin. No, tää oli vasta harjoittelukierros ja Eemi saa kyllä lähteä seuraavalla kerralla mukaan viihdyttämään tyttöä, jospa sen sais hetken pidettyä paikoillaan. Yhen ihmisen on kovin vaikea yrittää saada tyttö pysymään paikallaan, kiinnostuneena ja yrittää vielä pitää kameraa kädessä ja saada muutama kuvakin otettua. Luovutettiin aika äkkiä kun huomattiin että homma taitaa olla aika mahdoton, ja Eleakin aika totisella tuulella. Tässä nyt kuitenkin ois muutama kuva, ja onhan tuo tyttö aivan ihana. <3

Väsymystä ja univelkaa alkaa kertyä.. Eemi on taas ollut koko viikonlopun töissä, ja viikonkin oikeestaan. Iltasin ei meinaa uni tulla ja aamusin on herättävä kun pikkutyttö huutaa sängystä "Kukkuu!". (Yleensä 7-8 aikaan) Ehkä ensi viikko vielä sinnitellään ja lauantaina Eemi ja Elea saa herätä aivan kahestaan kun äiti jää nukkumaan! :)