Synnytyskertomus

Tarkoitus oli jo aikaisemmin tulla kertomaan tarkemmin tuosta synnytyksestä, mutta vähän kiireistä meinaa olla uuden arjen harjoittelussa. Nyt kuitenkin molemmat tytöt nukkuu, joten mullakin on pieni hetki aikaa. :)

28.12.2013

Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta mulla oli just semmonen tunne koko päivän, että vauva syntyy pian. Illalla tuli pari supistusta, mutta en kertonut niistä edes Eemille, koska en halunnut vielä innostua liikaa. Yön aikana heräsin pari kertaa supistukseen, mutta aamuyön sain nukkua rauhassa.

29.12.2013

Aamulla heräsin taas pettyneenä, kun supistukset ei alkanutkaan. Aamuhommia tehdessä ne kuitenkin alkoi taas. Pakkasin vauvan vaatteet ja tavarat valmiiksi, vaikka ajattelin että yöhön asti varmaan kestää.

11.00 - Supistukset tulee jo hieman kipeämpinä ja tiheämmin. Kuitenkin pystyin istua ihan normaalisti keittiön pöydän ääressä tekemässä firman paperihommia, eli siis olo oli lähinnä vain epämukava, ei kipeä. Uskalsin laittaa Eemin siskolle viestiä ja vihjaista, että vauva saattaa olla tulossa. 

12.00 - Eemin siskon H:n luona. Supistusten välejä en jaksanut laskea, koska olin edelleen varma että yöhön asti menee. Kahvipöydässä istuminen oli kuitenkin jo vähän vaikeeta, ja aina supistuksen aikaan piti nousta ylös. H jo sanoi, että en viimeksi näyttänyt niin alussa niin kipeältä,  ja itekkin Eemille sanoin että "Tämmöstäkö tää nyt on sitte koko päivän?". Olo oli kuitenkin ihan siedettävä, ja Elean hoidossakin pärjäs vielä hyvin. 

13.15 - Oltiin pihalla lähdössä kotiin, kun taas tuli supistus. Kävelin eestaas, ja tuntui, että se ei lopu koskaan. Elea itki jo autossa, joten kesken supistuksen vääntäydyin autoon jossa istuessa sitten helpotti. Päätettiin ajaa varmuuden vuoksi (naapurin) mummolan kautta ja ottaa Eemin pikkuveli meille jo mukaan jos sitä joutuisikin lähteä sairaalaan. Mummolassa supistukset tulevat jo kipeinä. Pakko olisi liikkua, mutta supistus laittaa jalat ihan jumiin. Mummo laski väleiksi n. 4 min. sen hetken aikana kun kerettiin siinä istua. 

13.40 - Taas supistaa. Tällä kertaa ylösnoustessa kuin refleksinä kädet meni jalkojen väliin ja jalat ristiin. Paniikissa sain sanottua Eemille että "Nyt se tulee." Mummo hoputtaa sairaalaan ja pikkutyttö jäikin sitten mummolaan kun niin kiireellä piti lähteä. Supistusten välissä olo on hyvä. Niinkin hyvä, että vielä puolimatkassa käskin Eemiä kääntymään takaisin hakemaan kameraa. No, ei se suostunut. Valitin myös siitä, kun niin "aikaisin" piti lähteä. Vielä vähän ennen sairaalan pihaa sanoin Eemille, että kun ne meidät tuolta nyt käskee takaisin kotiin, niin en koskaan enää kehtaa anoppilaan mennä. "Niin kiireellä ja draamaillen piti lähtee. "Nyt se tulee!" Kiva ku mennään tonne ja ne nauraa meiät pihalle ku on vaa 1cm auki niin en enää koskaan kehtaa mennä teille."  Matkalla sairaalaan kerkeää tulla yksi supistus, jonka aikana paineentunne on yhtä kamala kuin edellisenkin aikana. 

13.50 - Sairaalassa. Kätilö meinas että mennään käyrille ja vuoron vaihtuessa tasalta joku voi tutkia. Kerroin paineentunteesta niin suostui tekemään sisätutkimuksen heti. Hetki odoteltiin supistuksen loppumista jotta sain housut pois jalasta. Kätilö hymyili ja tuumas että "Jospa mentäis suoraan saliin..", kohdunsuu oli siis 10cm auki.

Olin kyllä niin kummissani, että salissa sain sanottua vaan että "Hemmetti, pitäiskö tässä nyt muka sitten ponnistaa". Kun pääsin makoilemaan, olo parani heti. Supistukset ei oikeestaan edes tuntunut kunnolla,  joten tuntui vielä tyhmemmältä että kohta vauvan pitäisi olla jo sylissä. Kätilö kysyi, että haluanko odottaa hetken ennen kalvojen puhkaisua. Hetki odotettiin. Lähetin mummuille viestit, ja päivitin Pippurille ja Iidalle tilanteen. Kalvot puhkaistiin klo. 14.07.

14.10 - "Alkaa ponnistaa perinteisessä asennossa, kerää rohkeutta ponnistaa."

Käyrille mua ei keretty laittamaan, enkä itse luomusynnytyksestä huolimatta makuuasennossa tuntenut supistuksia enää kunnolla. En löytänyt oikeaa suuntaa ponnistaa, ja mua pelotti aivan järkyttävästi. Supistuksen lopussa kätilö sanoi, että pistän itse liikaa vastaan. Siinä yritin tsempata itteeni, ja miettiä vaan sitä, että se kipu loppuu heti kun vauva syntyy.

Vihdoin oikea suunta löytyy. Ponnistan, vedän henkeä, ponnistan, vedän henkeä, ponnistan.. Kätilöt eivät siis nähneet milloin mua supisti, ja joka kerta kun vedin henkeä ne luuli että supistus loppui. Alkoi höpinä siitä, kuinka seuraavan supistuksen aikana se tulee. Ärsytti kun ne ei tajunnu, että en todellakaan aio odottaa. Taisin helvetistä ja vitustakin jotain mainita, mutta ainakin ilmoitin että se tulee nyt eikä hetken päästä. 

14.17 - "Tyttö syntyy yhden supistuksen aikana."

Olo oli heti syntymän jälkeen todella hyvä. Vähän tärisytti, mutta muuten olin taas lähes ennallani. Tytön roikkuessa napanuorassa ite räpsin puhelimella kuvia paremman puutteessa. Istukka ei meinannut lähteä irtoamaan, joten supistuksia lisättiin lääkkeillä ja puolisen tuntia sitä irroteltiin ennen kuin saatiin se pihalle.  Kätilö survoi masua ja repi napanuorasta minkä kerkesi. Se oli kyllä aika kamalaa. Tikkejä tuli 4, ja kätilön niitä laittaessa me vauvan kanssa harjoiteltiin jo imetystä. Me siis oltiin molemmat hyvässä kunnossa.  :)

29.12.2013 klo. 14.17, rv 40+4

tyttö, 3475g, 49cm

Apgar 9/9, yksi piste lähti vauvan väristä johtuen.

l-vaihe: 3 t 40 min.  ll-vaihe: 7 min.  lll-vaihe: 18 min.

♥

Saanhan rakastaa sua?

(O)Saanhan?

Paljon erilaisia tunteita on tuo pieni ihminen saanut aikaan. Kuten aikaisemmin jo vähän valaisin, synnytys oli nopea. Se, että vauva on vihdoin täällä, oli vielä eilenkin aika epätodellinen ajatus. 

Vauvan synnyttyä katselin sitä vaan, mutta en osannut ajatella tai sanoa mitään. Vasta olin herännyt, ja nyt ollaan jo sairaalassa vauva kainalossa. Istuttiin Eemin kanssa salissa sängyn reunalla, juotiin kahvia ja puhuttiin ihan arkisista asioista. Mietittiin, että saikohan mummu Elean laitettua päiväunille kun me lähdettiin niin yllättäen. Vauva nukkui kaukalossansa, ja olokin oli melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eemi lähti hakemaan Eleaa, ja muutama muukin vieras kävi. Vaikeaa esitellä vauvaa muille, kun ei sitä tunne itsekkään. Kyllähän sen huomas väkisinkin että musta se tuli ulos, mutta mikään muu ei meitä vielä yhdistä. Leikittiin Elean kanssa leikkihuoneessa, vauva nukkui ovensuussa. Melkein kun oltais taas kolmestaan. Kun Eemi otti vauvan syliin, se sai mulle lähinnä vaan pahan mielen aikaan, Elean puolesta. Isosisko ei välittänyt ollenkaan vaikka isillä oli joku muu sylissä, vaikka yleensä on kaikista lapsista mustasukkainen. Elea meni iloisena silittelemään ja pussailemaan vauvaa ja jatkoi tyytyväisenä leikkejä. Mun olo parani heti. Tuntui, että nyt vasta tuo vauva on osa meidän perhettä. Mun ei tarvi olla pahoillaan, koska Eleakaan ei ole. 

Aika vauvan kanssa kahdestaan pelotti mua. Samat pelot pyöri mielessä, joita mietein tasan 1,5 vuotta sitten kun kävelin Elea-vauvan kanssa näitä käytäviä. Tällä kertaa ne meni kuitenkin nopeammin ohi. Ollaankin saatu tutustua tuon pienen kanssa aivan rauhassa, ja koko ajan on varmempi olo siitä että me pärjätään kyllä.

 Ensimmäinen yö kului oikeastaan vauvaa syöttäen. Nukuttiin vierekkäin, ja varmaan molemmat toivottiin että maito nousisi äkkiä. Vaikka aamulla väsyttikin lähes kokonaan valvotun yön takia, teki se meille molemmille hyvää. Eilen maitoa tulikin ilmeisesti jo riittävästi, kun tyttö nukkui tyytyväisenä koko päivän ruokataukoja lukuunottamatta. 

Pikkuhiljaa eilisen aikana vauva alkoi tuntua omalta, vaikka samalla mulla oli huono omatunto siitä että ajattelin niin. Vaippaa vaihtaessa kuin itsestään sanoin vauvalle että "Äiti äkkiä vaihtaa.."  Ei ollut itku kaukana kun huomasin mitä sanoin. Mun mielessä tuo nimitys oli edelleen vain Eleaa varten. Pikkuhiljaa päivän aikana huomasin, miten ihana tuo pieni on. Aivan yhtä ihana, kuin pikkunen isosisko silloin 1,5 vuotta sitten. Se tuoksuu ja näyttääkin ihan samalta. Ensimmäistä kakkavaippaakin vaihtaessa mieleen tuli vaan mun pieni Elea ja se ääretön rakkaus mikä meidän välille on kasvanut. Näistä ajatuksista mulla oli myös samalla huono omatunto. Huono omatunto siitä, että rakastan tuota pientä ihmistä. Aivan kuin tekisin jotain väärin, kun huomaan ne samat tunteet tätäkin pientä kohtaan.

Eilisen päivän aikana kerkesin kuitenkin miettiä paljon. Mun pelkojenhan pitäisi olla nyt ohi. Pelot siitä, että en rakastaisi vauvaa. Tottakai rakastan tuota pientä ihanaa tyttöä! Kun Elea tuli eilen meitä katsomaan, huomasin, että mikään myöskään meidän välillä ei oo muuttunut. Niin rakas ja ihana se on edelleen. Yhtä ihana kuin 1,5 vuotta sitten tällä samalla osastolla vastasyntyneenä, yhtä ihana kuin meidän pieni pikkusisko. Voi miten paljon rakastankaan mun pieniä tyttöjä.

♥♥♥

Kiireinen pikkutyttö ♥

Aivan yllättäen päätti eilen meidän pienenpieni pikkusisko syntyä kovalla kiireellä klo 14.17.♥ Vauvan mitat 3475g ja 49cm. Meillä on kaikki oikein hyvin, vaikka tapahtumien nopeasta kulusta johtuen vähän epätodelliselta tämä tuntuu.. :)

Elea pääsi jo eilen pikkusta katsomaan, ja ihan hyvin näytti siskon ottavan vastaan. Koko ajan olis pitäny saada vauva syliin ja pussailtavaksi, en oo varma hoksasko Elea ollenkaan että se on ihan oikea vauva, kun pikkunen oli kapaloissa vielä ja nukkui koko vierailun ajan.

Me ollaan ainakin huomiseen asti vielä sairaalassa. Olisin kyllä niiiiiin valmis lähtemään jo kotiin. Kamala ikävä Eemiä ja Eleaa :( ♥ 

Ra(s)kas raskaus

Ehkä otsikko kertoo jo jotain? 

Odotus kyllästyttää.. Haluan sen pienen ihmisen syliin. Haluan pukea sille kaikkia noita pieniä vaatteita tuolta laatikosta. Haluan laittaa tuon ihanan haalarin naulakosta pikkusen päälle ja lähteä kävelylle meidän tuplarattailla. Haluan ottaa ensimmäisen kuvan Eleasta ja vauvasta yhdessä, ja haluan synnyttää!

Viimeset pari päivää on ollut jotenkin tosi raskaita. Maha painaa ainakin 1000 kiloa, se on edessä ja ärsyttää. Polvet on ruvella kun kontaten saa täällä siivota, lattialta kurottelusta ei tuu enää mitään. Elean pesu lavuaarilla on verrattavissa tunnin salitreeniin, siltä se ainakin tuntuu. Jo istuminen hengästyttää ja tekee selän kipeäksi. Kävely helpottaa selkäkipuja mutta aiheuttaa järkyttävän kestoharjoitussupistuksen koko matkan ajalle ja jalatkin menee ihan jumiin. Haluan syödä, mutta koko ajan on niin täysi olo että pahaa tekee. Väsyttää, mutta illalla en kuitenkaan saa unta. Vauva loikoilee jotenkin tosi alhaalla. Liikkeet sattuu, pidätyskyky on koetuksella ja vessassa saa ravata jatkuvasti. Alavatsaa särkee. Oon ärsyttävä. Oon vihanen. Näytän eläimeltä, koska mun viimeisillä voimilla ei ole mitään mielenkiintoa laittautua. Haluan uudet farkut mutta masu on edessä.

Tuntuu jotenkin väärältä valittaa. Monella muulla raskausajan oireet on aivan h*lvettiä verrattuna näihin pikkuseikkoihin jotka mua ärsyttää. Moni muu on saanut vauvansa jo näillä viikoilla tai paljon aikaisemmin, mutta ei todellakaan syliin, vaan suoraan keskoskaappiin. Älkää siis käsittäkö väärin, en todellakaan toivo vauvan syntyvän vielä. Toivon, että aika kuluisi nopeasti ja pian tulisi se päivä kun meidän pikkunen on täysin valmis tähän maailmaan ja äitin syliin. ♥

Elean raskausajasta nautin kyllä täysin rinnoin. Kannoin niin ylpeänä kasvavaa masua, nukuin ainakin vuoden edestä päikkäreitä talteen, söin, lepäsin, (lihoin), luin netistä raskausjuttuja.. Silloin kyllä olikin täysin eri tilanne. En tiennyt mitä odottaa, kun vauva syntyy. Mun mieli ei olis ikinä kyennyt käsittämään etukäteen sitä, miten onnelliseksi tuo pienen tytön syntymä mut tekisikään. Silloin pystyin maata kun väsyttää, ja kuunnella vaan mun kehoa ja tehdä asioita sen mukaan miten jaksan ja kykenen. Onhan tämä raskaus paljon rankempi, kun mulla on tuo pikku-Elea täällä temmeltämässä, jonka on mentävä kaiken edelle. Vaikka tuo pieni ihminen tuokin iloa ja piristystä mun päiviin, niin kyllä se tuo paljon työtäkin ja lepo jää vähemmälle. Suurena erona pidän myös sitä, että tällä kertaa tiedän mitä odottaa. Vaikka tällä hetkellä tuntuu etten onnellisempi voisi ollakkaan, niin kuitenkin tiedän, että se suurin ilo ja onni on vasta edessäpäin. Odottamassa sitä päivää, kun meidän pieni syntyy. Tätä vauvaa oon myös saanut odottaa "kauemmin", nimittäin Elean aikana tein raskaustestin 2kk myöhemmin kuin tällä kertaa. Se on pitkä aika, varsinkin odottavalle.. Jotenkin mulla on huono omatunto siitä, että tätä raskautta en kannakkaan niin sokeana onnesta kuin viimeksi. No, pienen tahdon kotiin halittavaksi yhtä palavasti kuin Eleankin aikanaan, eikö se ole tärkeintä? ♥

Kyllä tuosta masusta oikeesti tykkään. Musta on ihanaa, kun maha saa luvan kanssa pömpöttää. Musta on ihanaa seurata sen kasvua, silittää sitä, ja iltasin maatessa tuntea pienien jalkojen potkut kyljessä. Musta on ihanaa tietää, että siellä kasvaa yhtä ihana, pieni ja kallis aarre kuin Elea, ja että kohta mulla on yhden sijasta kaks pientä rakasta täällä kotona. ♥ (Ja kaks pientä kättä enemmän tekemässä tuhojaan.. :D) 

Jouluvauvamasu 34+1 ♥

Elea 34+1 ♥

Tämä mun olo on saattanut myös johtua mun parin yön huonoista unista, sillä esimerkiksi lauantaina sain herätä Elean antamaan räkäiseen pusuun ja nauruun jo klo. 5.30. Elea oli kyllä nukkunut ihan hyvin, mutta itse sain selvitä päivästä neljän tunnin yöunilla. Meillä ei tyttö mene enää kertaakaan ennen iltayhdeksää nukkumaan! Flunssan takia oon myös nukkunut tosi huonosti pari viimeyötä, onneks se ei kuitenkaan oo Eleaa valvottanut.. Ehkäpä tässä saan pikkuhiljaa nukuttua univajeen pois ja voin taas hymyssäsuin kantaa tätä masua. :)

Synnytyskertomus

Ajattelin tässä väsätä synnytyskertomuksen Elean synnytyksestä (mun hatarien muistikuvien, joidenkin kirjoitusten ja noiden synnärinlappujen avulla) niin olis sitten jouluna vähän mihin verrata. :)


29.6.2012

04.00. Herään vatsakipuun. Käyn vessassa ja meen takas Eemin viereen yrittämään unta. Torkahtelen välissä.

06.45. Eemi on lähdössä töihin, ja mä oon tajunnut jo hämärästi että synnytys olisi ehkä voinut käynnistyä. Supistukset sattuvat, ja itkukin siinä pääsi kun sanoin Eemille että "vauva taitaa syntyä tänään.." 

Yritin jäädä kotiin vielä lepäilemään, mutta supistukset tekivät sängyssä niin kipeää, että makaaminen oli mahdotonta. Lähdin Eemin siskon luo kahville n. klo 9.00, jotta saisin kivut mielestäni. Eemin sisko käskee lähteä jo synnärille, mutta mä olin ajatellut mennä sinne vasta sitten kun oon oikeesti tosi tosi kipeä, eli vielä odoteltiin. 

Jossain vaiheessa kävin myös mun äidin luona toisella puolella kaupunkia. Hetken sielä istuin ja lähdin takaisin Eemin siskon luo. Paluumatkalla ajaminen oli jo todella tuskaista ja päätin että auton rattiin en enää itse hyppää.

Ajan kuluksi käytiin shoppailemassa, eli siis mä pysähtelin 10min välein kun supistuksen aikana ei jalat enää meinannut kantaa. Kuitenkin oloa vähän helpotti se, että supistuksien välissä pysty kivun hetkeksi unohtamaan kun oli tekemistä. Puhuin anopin kanssa puhelimessa, joka kehotti myös 16 synnytystä kokeneena odottamaan kotona niin pitkään kuin mahdollista. Eemin sisko yritti edelleen patistaa mua sairaalaan, minne en todellakaan aikonut mennä.

16.00. Eemi tuli töistä. Remontin kanssa on todella kiire jos vauva aikoo syntyä tänään. Eemi asentaa eteiseen lattiaa kun mulla supistuksen kovenee. Jos vielä ne kerkeis saada laitettua niin sitte vois lähtee.. :D Kävin suihkussa, sain suunnilleen 18.00-19.00 aikaan jopa nukuttua puoli tuntia ilman yhtään supistusta, ja tästä sitten katsottiin synnytys alkaneeksi. 

22.00. Mentiin Eemin siskon luo vielä, joka on siis yksin anopin luona, kun muut ovat reissussa. Käytiin suihkussa, jonka jälkeen olo oli jo ihan mahdoton. Voiko mikään sattua näin paljon? Päätettiin lähteä kotiin käyttämään koira vielä yöpissalla. Pakattiin synnytyskamat ja lähdettiin sairaalaan, supistukset tulevat 3-4min välein.

23.55. Sairaalassa. Kohdunsuu auki 7cm. Kivunlievitys aloitettiin suihkulla, koska näin pitkälle oltiin jo pärjätty ilman muuta lievitystä. . Suihku helpottaa supistuskipuja, mutta sielläkään en kauaa pystynyt olla kuumuuden takia. 

30.6.2012

01.15. Kokeilin ilokaasua. Maski ahdistaa, enkä huomannut ilokaasusta mitään apua, enkä varmaan edes osannut ottaa sitä oikein. Supistusten välillä ei pystynyt ollenkaan rentoutumaan kun mietein vaan millon pitää taas ottaa maski naamalle. En halunnut sitä enää.

01.40. K-suu auki 9cm. Lääkäri laittoi kohdunkaulan puudutuksen (PCB) joka oli yksi hirveimmistä asioista koko synnytyksessä. Sen laittamien sattui supistusten keskellä aivan järkyttävän paljon, ja apua en huomannut siitä olevan. Eli aiiivan turha juttu. Tosin oon kuullut, että se ei kaikille aina onnistu kunnolla, joten ilmeisesti mulle kävi just niin. 

02.05. K-suu täysin auki, toinen kätilö tulee huoneeseen ja voidaan aloittaa ponnistus ½-istuvassa asennossa. Siitä ei sen enempää, kipu nimittäin oli sanoinkuvaamaton. Mikään, ei mikääään tässä maailmassa oo verrattavissa siihen kipuun! Pelkäsin ponnistamista, ja aluksi en "uskaltanut" ponnistaa kunnolla. Eli tässä vinkkinä tuleville synnytäjille; kun ponnistamisen aika tulee, PONNISTA!!!! Tulin kyllä huomaamaan että se kipu ei lopu ennen kuin sen lapsen saa ulos sieltä. 

02.35. Maailman rakkain pikkutyttö syntyy. <3

Apgar 10/10. 
I vaihe: 7h35min. II vaihe: 30min. III vaihe: 15min.

Synnytyksestä jäi mulle tosi positiivinen muisto. Tottakai seuraavana päivänä harmittelin Eemille että tämä tais olla meidän viimenen lapsi, mutta näköjään aika kultaa muistot ;D

Kaikista eniten olin etukäteen pelännyt niitä supistuksia, jotka ei sitten loppujen lopuks ollutkaan "niin hirveitä". Siis että ne viimeset tunnit (jotka itsellä on aika sumussa) oli kyllä kipeitä, mutta päivällä selvisin kyllä tosi hyvin ja tosi pitkälle. Ja suosittelen kyllä että kotona kannattaa olla niin pitkään kun mahdollista, nimittäin kyllä siellä oli niin paljon helpompi olla kuin sairaalassa. Mun suureksi yllätykseksi tosiaan tuo ponnistusvaihe oli kaikista kamalin. Olin ajatellut että siinä se jotenkin helpottaa (niinku moni myös sanoo) mutta mulle se oli kaikkein hirveintä. Ehkä ensi kerralla tiedän sitten tehdä kunnolla töitä että se on mahdollisimman pian ohi, kun viimeksi itse pitkitin vaihetta sillä, että en ponnistanut kunnolla/käytin kaikki voimat siihen että yritin lopettaa ponnistuksen kesken supistuksen. 

Painoa pienellä tytöllä oli 3390g, pituus 50cm ja pään ymp. 35cm.

Mä en voi uskoa että tästä on jo vuosi. Minne tää aika katoaa?

♥ You changed my life in a moment

"Sinä elämä annoit minulle tehtävän,

enkä minä rohjennut siitä kieltäytyä.

Hiukset ovat vielä kosteat, käsi haroo tyhjää.
Minun tehtäväni on tarttua tähän käteen,
ja taluttaa koko alkumatka.

Pieneksi tunnen minä itseni.

Vielä pienemmäksi, kuin tuo vastasyntynyt."

Mun on yleensä todella vaikeeta kertoa mun tunteista. Tuntuu että oikeita sanoja ei löydy, vaikka kuinka yrittää pukea ajatuksia sanoiksi. Tuo runo kuitenkin kuvastaa niin hyvin mun tunteita tuota pientä rakasta kohtaan. Just tolta musta tuntu kun kannoin sen pienen tytön sairaalasta kotiin. Mun maailman rakkain tyttö ♥ Sitä tunnetta ei voi ikinä ymmärtää, ennen ku sen on kokenu itse.

Elea siis syntyi 30.6.2012. Synnytyksen kestoksi merkattiin n. 8 tuntia, vaikka oikeestaan säännölliset supistukset alko jo edellisenä yönä. Illasta sain kuitenkin nukuttua puoli tuntia ilman yhtään supistusta, joten siitä se sitten laskettiin alkaneeksi. Mentiin synnärille klo 23.55, ja tyttö syntyi 02.35. Olin niiiiin hämilläni kaikesta, että ei sitä oikeen ymmärtänyt itsekkään mitä on tapahtunut. Siinä me istuttiin sängyn laidalla ja kateltiin vauvaa, eipä sitä oikeen sillon vielä sisäistäny että se on nyt se meidän vauva, joka siellä mahassa oli..

Osastolla en viihtynyt kuin 2 päivää. Vieraita kyllä kävi jonkun verran, mutta Eemiä oli kova ikävä. Se oli tekemässä viimesiä remonttijuttuja kotona, ja siivoilemassa että tuon pienen tytön voi sinne kotiin tuoda. Kyllä se meitä kävi katsomassa, mutta ei se paljoa kerennyt siellä olla. Silloin mä todella huomasin miten riippuvainen olin Eemistä. Mua pelotti olla sen vauvan kanssa yksin siellä. Mitä jos se rupeaa itkemään, enkä saa sitä lopettamaan? Osaanko mä hoitaa sitä? Hoitajia ei paljon näkynyt, mikä mua kyllä suuresti ihmetytti. Tuntu ettei niitä kiinnostanut pätkääkään miten me siellä pärjättiin. Imetys lähti heti hyvin käyntiin, ja tyttö oli kunnossa, joten me sitten lähdettiin kotiin, jossa olo ei ollut niin yksinäinen.

Kotona riisuttiin tyttö ja laitettiin se meidän sängylle nukkumaan. Me molemmat itkettiin. Se pieni tyttö on niin ihana, ja meidän ikioma. Voiko mikään maailmassa olla näin ihanaa? En oo koskaan ollut niin onnellinen. Itkin vielä monena päivänä sen jälkeen. Eemi kyseli että onko joku hätänä, mutta ei se voinut ymmärtää. Se ei ois tajunnut miltä musta tuntuu, vaikka olisin yrittänyt kertoakkin. Mutta en mä osannut edes yrittää. Itkin koska se pieni vauva on niin ihana. Itkin koska rakastin sitä niin paljon, ja siks että pelkäsin että sille käy jotain. Itkin, koska pelkäsin että se kasvaa isoksi liian äkkiä. Yks yö Eemi heräs, kun mä istuin sängyn laidalla imettämässä ja itkin koska kohta tyttö ei mahdu enää syliin. Kyllä se mahtuu, edelleen. Synnytyksen jälkeen oli mieli niin herkkänä, että kaikki itketti. Silti kaikki oli niin ihanaa. Sitä onnen tunnetta ei saa vaan sanoiksi, se pitää kokea. On tyttö edelleen yhtä ihana, ja mä yhtä onnellinen, mutta se ei enään tunnu niin samalta kuin siinä hormonimyrskyssä.

No, ei se tyttö vieläkään oo kasvanut liian isoksi. Edelleen se mahtuu syliin, ja edelleen mä rakastan sitä yhtä paljon. Eikä se kasvaminen mua oikeestaan enää niin pelota. Iloitsen siitä, kun Elea oppii koko ajan jotain uutta. Onhan siitä jo paljon enemmän seuraakin, kun se jo vähän ymmärtää ja antaa puheeseen/kosketukseen jne. jotain vastakaikua. 

"Kasva rauhassa pikkuinen.
Olet niin kevyt olkaani vasten
ja silti sydämeni kutistuu kokoon painosi alla.
Miten osaisin oikeaan aikaan avata sylin?
Antaa sinun mennä,
kun nyt vain tahtoisin piilottaa sinut ihoni alle
ja siellä suojella maailmalta.

Kasva pikkuinen, mutta kasva rauhassa ja
anna meille aikaa olla lähekkäin"

Tämä runo on toinen, joka kuvaa hyvin mun tunteita. Samasta syystä otin myös osan sitä blogin nimeksi. Toivottavasti mun pieni rakas malttaa kasvaa rauhassa, ja toivottavasti mä maltan nauttia tästä ajasta kun se tyttö vielä mahtuu syliin, ja suostuu sinne tulemaan. 

Nyt mä oon onnellisempi kuin koskaan.
Rakastan mun perhettäni niin paljon.

♥