Can you see me?

Mulla olis niin paljon sanottavaa, mutta jotenkin en saa ajatuksesta kiinni ollenkaan. Oon niin monella tavalla koittanut aloittaa kirjotusta, ja kuitenkin jo ensimmäisen lauseen jälkeen pyyhkinyt tekstin pois. Nämä viimeaikaiset tunteet on ollut jotenkin niin uusia, että en ehkä itekkään ole vielä niin perillä niistä. Toisaalta oon aivan älyttömän onnellinen; mulla on maailman rakkain pikkutyttö täällä vieressä, ja maailman ihanin mies mun tukena. Masussa kasvaa pikkunen rakas, joka pian jo saadaan syliin ilostuttamaan ja osaksi meidän perhettä. Taustalla on kuitenkin kova huoli mun läheisistä, ja pelko siitä, että pian joudun taas menettämään jonkun tärkeän ihmisen. 

Iskän kuolema toi mukanaan niin tyhjän olon. Vaikka aikaisemmin kirjoitin, että osasin ehkä sitä odottaa, niin en todellakaan osannut. En ikinä olisi voinut osata kuvitella elämää ilman isää, tai tätä surua, epäuskoa, tyhjyyttä, ikävää ja kaikkia niitä miljoonia tunteita joita en edes osaa nimetä. Vieläkään mun mieli ei ymmärrä, että me ei enää nähdä. Välillä havahdun siihen, kun suunnittelen isäinpäiväkorttia iskälle, tai mietin joulua ja sitä, että keretäänkö syödä yhdessä jos oonkin silloin synnyttämässä.. Lähes joka päivä oon ajatuksissani menossa iskälle kysymään, että onko tämä oikeesti totta. Keneltä muka sitä kysyisin? Ei olis iskä enää portailla vastassa. Ei, vaikka mun mielessä niin kuvittelenkin. Kaikki tehdyt ja tekemättömät teot ajattelen vaan tekeväni seuraavalla kerralla toisin. Millä seuraavalla kerralla? Mun mahdollisuus meni jo. 

Päivää ennen isän kuolemaa sain kuulla, että se oli kaatunut ja lyönyt päänsä pahasti mutta ei suostunut menemään sairaalaan. Ajattelin, että pitää soittaa. Miks en soittanut? Minkä takia en mennyt käymään ja kysymään vointia? Mun ajatuksissa menen kyllä seuraavalla kerralla. Silloin, kun saan mahdollisuuden korjata kaiken. Vaikka tiedän, että sitä ei tule. Ei nyt, ei huomenna, ei koskaan. Mulla on vaan nämä ajatukset ja hiljaiset toiveet siitä, että joskus kaikki on niin kuin ennen.

Pelkään sitä, että nämä ajatukset ei lopu koskaan. En halua joka päivä huomata, miten totta tämä oikeesti on. Miten rikki voi ihmisen sydän olla, ja miten korkeelta elämä välillä pudottaa. Toivon, että joku päivä voin olla onnellinen ja kiitollinen siitä miten paljon saatiin kokea yhdessä, enkä katkera siitä miten paljon menetettiin. Tänään sytytin kynttilän isän muistolle. ♥

"I wonder where you are, hope it's not too far, when will we meet? The smile on your face, just like the old days, your beautiful heartbeat. You gave me the good start, you gave me your heart, I'll never lose that part. I think you hear me, I think you're right here, thats why I have no fear.."

On tässä päivässä onneks ollut paljon hyvääkin. Kuumeesta selvinnyt pikkutyttö, joka on jakanut haleja ja pusuja jatkuvasti niinkuin joka päivä. Parhaat ystävät ja mun pieni suloinen (tuleva) kummipoika jotka on ollut täällä kahvittelemassa ja tuomassa ihania tuliaisia ulkomaanreissulta. Ja tietysti Eemi, joka on siivonnut koko talon ja leiponut mun kanssa. ♥ Kumpa mun ei tarvis menettää mun rakkaista enää ainuttakaan..

Porkkanapiirakkaa & Lakritsikakku. Nam!

Elean maamaailman suloisin tuliaispaita ♥

Aurinkoinen viikonloppu

Taas kerran viikonloppu meni hurjaa vauhtia ja tänään sai herätä tylsään maanantaiaamuun ilman Eemiä. :( Ollaankin varmaan tämä viikko Elean kanssa melkeen kahestaan kun Eemin pitää saada katto valmiiks, joten iltatöitäkin tiedossa..

Ilmat on onneks ollut aivat ihania, aurinko on paistanut eikä oikeestaan kylmäkään oo ollut. Ollaan Elean kanssa oltu ulkona ihmettelemässä "kukkia" joita tyttö näkee joka suunnassa (puut, lehdet, puskat jne.), tehty pitsaa ja muutenkin herkuteltu taas ihan liikaa. Lauantaina käytiin myös tyhjentämässä iskän asunto, ja aika haikeella mielellä sai sen jälkeen viikonloppua jatkaa.. :/ Sunnuntai meni kotona laiskotellessa, paitsi että sain yhden ikkunan pestyä. :D Päivystyksessä sain istua viikonlopun aikana vaan 4h jonottamassa sairaanhoitajalle haavanhoitoon..

Huomenna on isin ulosveisuu ja sitten voi jatkaa hautajaisten suunnittelulla. Tekemistä sais olla koko ajan, tuntuu että pää hajoaa jos yhtään pysähtyy miettimään näitä asioita. Onneks on tuo pikkutyttö piristämässä, ja pitämässä liikkeessä. ♥

Kävelyt Elean kans on nyt viikonloppuna tehnyt vähän tiukkaa. Ei tarvi pitkää matkaa mennä, kun rupee supistamaan. Ei kipeesti, mutta todella häiritsevästi. Supistus ei lopu ollenkaan, vaan mitä pitemmälle edetään, sitä kipeemmäksi alavatsa tulee ja vihlonta on kamalaa. Tänään 100m ennen kotia jouduin jo vakavasti harkita konttausta.. :D Pakko vaan on tuon pienen päästä ulos, ja kyllähän tuo ulkoilma muakin piristää,  ja hyvälle mielellä saa viimeistään se, kun näkee miten Elea tykkää ja jaksaa kaikesta pienestä olla niin innoissaan ja ihmeissään. ♥

Isi rakas ♥

"Remember the days we spent together,

give anything to have them forever.

And all the things we used to laugh at,

I wish I could bring it back, wish I could take it back"

♥

Kovin meinaa olla tyhjä olo.

Tilanne on ollut aika monimutkanen, eikä sen kummemmin täällä blogissa varmaan tarvi selitellä.. Mun isä siis on alkoholisti ja muutaman vuoden on nyt mennyt vähän huonosti. Niin huonosti, että olin kelannut tämän tilanteen mun mielessä moneen kertaan läpi. Silti se tuli kuin isku vasten kasvoja.

"Mulla on sulle vähän ikäviä uutisia.."

Samalla ensimmäiset kyyneleet valu pitkin poskia. Ei tarvi sanoa enempää. Kaikilla tämä on joskus edessä, mutta pitikö sen tapahtua just nyt? Mikään aika tässä maailmassa ei varmasti oo riittävä ihmisen kanssa jota rakastaa, ja koskaan ei hetki tunnu varmaan oikeelta. 

Niin paljon jäi tekemättä ja sanomatta. Mulla olis ollut monta juttua vielä kerrottavana, ja monta hyvää hetkeä jaettavana. Taas eilen ajattelin, että pitää soittaa kuulumisia kun on paremmin aikaa. Kuten ajattelin myös toissapäivänä,  ja sitä edellisenä päivänä. Tiesin että puhelu venyy pitkäksi, ja sen takia ei muka sopivaa hetkeä löytynyt. Voi kun saisin soittaa vielä kerran. Puhua pitkään, nauraa, hermostua, ja taas nauraa. Kumpa voisin tulla vielä kerran käymään. Istua pihassa siinä rikkinäisellä penkillä ja vahtia, ettei Elea syö maahan heitettyjä roskia. Näyttää, kuinka hienosti Elea osaa kävellä ja sanoa "pappa", ja nähdä sen ilon teidän molempien silmissä kun istutte ja leikitte sylikkäin. Kumpa vielä kerran voisin halata ja sanoa, että kaikesta huolimatta me rakastetaan sua. 

"Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän,
yhtäkkiä huomaa; se päättyikin tähän."

Nyt on isi ainakin saanut rauhan, ja ehkä vihdoin se paha olo on poissa. Mulla on jo nyt niin kamala ikävä, ja vielä kamalammalta tuntuu ajatella loppuelämä ilman sinua.
Lepää rauhassa, isä. ♥

Kyllä nyt on pienen tytön sydän aivan liian rikki.