Meidän Me&I

Ihan ensimmäisillä Me&I-kutsuilla oon käynyt jo Elean raskausaikana. Pari bodya ostin meille silloin, lähinnä sen takia etten kehdannut olla ostamattakaan. Muutaman kerran niitä pidin, mutta huomasin äkkiä että ne ei oikeen ollut meidän tyylisiä. (Mitä olin epäillyt jo ostohetkellä.) Pian kuulin Facebookin Sydänpyllyt-ryhmästä, jossa ostetaan ja myydään Me&I-vaatteita. Vanhoista mallistoista löytyi muutama mieleinen juttu jotka oonkin saanut ryhmän kautta käytettynä ostettua. En siis oikeestaan missään vaiheessa oo "hurahtanut" Me&I-tuotteisiin niinkuin moni muu, ja oikeastaan mua enemmänkin ihmetyttää se, minkälaisia summia ihmiset käyttävät kutsuilla. 

Oon kerennyt jo useilla kutsuilla käydä, ja yleensä oon osannut kohteliaasti kieltäytyä tuotteista jotka mua ei vaan kiinnosta. Vaatteet ei (yleensä) oo saanut mussa aikaan mitään "pakko saada-tunnetta", ja suurin osa niistä on mun mielestä vähän kummallisia. Lisäksi mun vähäisen kokemuksen perusteella oon huomannut että laatu näyttäis olevan aika vaihtelevaa. Osa vaatteista on jo ensimmäisien pesujen jälkeen kamalan näköisiä puhumattakaan siitä miltä ne näyttää pidemmän käytön jälkeen. Tuo laatu yhdistettynä korkeaan hintaan saa mut yleensä lähtemään kotiin "tyhjin käsin". 

Tapani mukaan kävin kuitenkin selaamassa tämän kevään malliston nettisivuilla heti sen ilmestyttyä, ja ensimmäistä kertaa koin sen hurahtamisen. Silmiin osui lastenvaatteista välittömästi ihana Paisley-mekko. Yleensä tykkään vähän yksinkertaisemmista väreistä ja kuvioista, mutta joku tuossa mekossa on niin ihanaa! Olisko se sitten nuo keltaisen sävyt, joihin oon yhtäkkiä rakastunut. Tämä oli siis ostos, joka mun oli ihan pakko saada. 

Me&I "Paisley tunic" Elealle. (Kuva: meandi.se)

Kerroinkin aikaisemmin jo että pääsin tänä keväänä jopa kaksille kutsuilla. Pippurin kutsuilla ensimmäisenä merkkasin tilauslappuun tilaavani tuon mekon Elealle. Myyjän esitellessä vaatteita yllätyin itsekkin, miten paljon oli myös naisten vaatteita jotka oli aivan mun tyylisiä. Pakko saada-lista siis kasvoi kasvamistaan, mutta hintojen takia en vaan millään raaski tilata kaikkea. Jotain kuitenkin tilasin mullekkin: 

Me&I "Poncho tunic". (Kuva: meandi.se)

Me&I "Blazer"
Oon rakastunu!
(Kuva: meandi.se)

Pippurin kutsuilla tilatut vaatteet tuli jo jonkun aikaa sitten, mutta oon odottanut että saan tuon blazerinkin mukaan tähän postaukseen. Toisen paketin hain siis tänään, ja oon aivan rakastunut! Tuo blazer on ehkä mun paras ostos koskaan, se on niin ihana! Vähän pelottaa tuon pesunkestävyys, ja lähinnä se että kuinka äkkiä väri alkaa haalenemaan. Lohduttaudun kuitenkin sillä että mulla on muitakin mustia vaatteita jotka kaipais jo värjäystä, ja se ei iso homma oo. Tunika oli ihan mukava, tosin ehkä vähän liian "mekkomainen" mun makuun. Mun mielestä se näyttää vähän hölmöltä legginssien kanssa, (oikeista housuista puhumattakaan), joten nyt sitten odottelen vaan kesää ja mietin sitten että voiko sillä kulkea ilman legginssejä. En kuitenkaan halunnut sitä palauttaa, ja Facebookissa sen saa varmasti myytyä jos ei itsellä tule käyttöön. 

Me&I "crowns body" (Kuva: mendi.se)

Vauvalle tilasin tyttöjen innoittamana tuon kruunubodyn, ja onhan se aivan ihana. Vaikka bodyjen laadusta mulla onkin vähän huono kokemus, niin uskon että tuon kanssa sujuu paremmin koska se on valkoinen. Tosin valkoinen väri antaa taas muita huolenaiheta.. No, Vila oli niiiiin sulonen se päällä että en nyt jaksa tuota väriä murehtia!

Tässä siis meidän ostokset, ja tähän saa kyllä nyt vähäksi aikaa jäädäkkin. :D

 Onko joku muu jo kutsuillut tänäkeväänä? :) 

Saanhan rakastaa sua?

(O)Saanhan?

Paljon erilaisia tunteita on tuo pieni ihminen saanut aikaan. Kuten aikaisemmin jo vähän valaisin, synnytys oli nopea. Se, että vauva on vihdoin täällä, oli vielä eilenkin aika epätodellinen ajatus. 

Vauvan synnyttyä katselin sitä vaan, mutta en osannut ajatella tai sanoa mitään. Vasta olin herännyt, ja nyt ollaan jo sairaalassa vauva kainalossa. Istuttiin Eemin kanssa salissa sängyn reunalla, juotiin kahvia ja puhuttiin ihan arkisista asioista. Mietittiin, että saikohan mummu Elean laitettua päiväunille kun me lähdettiin niin yllättäen. Vauva nukkui kaukalossansa, ja olokin oli melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eemi lähti hakemaan Eleaa, ja muutama muukin vieras kävi. Vaikeaa esitellä vauvaa muille, kun ei sitä tunne itsekkään. Kyllähän sen huomas väkisinkin että musta se tuli ulos, mutta mikään muu ei meitä vielä yhdistä. Leikittiin Elean kanssa leikkihuoneessa, vauva nukkui ovensuussa. Melkein kun oltais taas kolmestaan. Kun Eemi otti vauvan syliin, se sai mulle lähinnä vaan pahan mielen aikaan, Elean puolesta. Isosisko ei välittänyt ollenkaan vaikka isillä oli joku muu sylissä, vaikka yleensä on kaikista lapsista mustasukkainen. Elea meni iloisena silittelemään ja pussailemaan vauvaa ja jatkoi tyytyväisenä leikkejä. Mun olo parani heti. Tuntui, että nyt vasta tuo vauva on osa meidän perhettä. Mun ei tarvi olla pahoillaan, koska Eleakaan ei ole. 

Aika vauvan kanssa kahdestaan pelotti mua. Samat pelot pyöri mielessä, joita mietein tasan 1,5 vuotta sitten kun kävelin Elea-vauvan kanssa näitä käytäviä. Tällä kertaa ne meni kuitenkin nopeammin ohi. Ollaankin saatu tutustua tuon pienen kanssa aivan rauhassa, ja koko ajan on varmempi olo siitä että me pärjätään kyllä.

 Ensimmäinen yö kului oikeastaan vauvaa syöttäen. Nukuttiin vierekkäin, ja varmaan molemmat toivottiin että maito nousisi äkkiä. Vaikka aamulla väsyttikin lähes kokonaan valvotun yön takia, teki se meille molemmille hyvää. Eilen maitoa tulikin ilmeisesti jo riittävästi, kun tyttö nukkui tyytyväisenä koko päivän ruokataukoja lukuunottamatta. 

Pikkuhiljaa eilisen aikana vauva alkoi tuntua omalta, vaikka samalla mulla oli huono omatunto siitä että ajattelin niin. Vaippaa vaihtaessa kuin itsestään sanoin vauvalle että "Äiti äkkiä vaihtaa.."  Ei ollut itku kaukana kun huomasin mitä sanoin. Mun mielessä tuo nimitys oli edelleen vain Eleaa varten. Pikkuhiljaa päivän aikana huomasin, miten ihana tuo pieni on. Aivan yhtä ihana, kuin pikkunen isosisko silloin 1,5 vuotta sitten. Se tuoksuu ja näyttääkin ihan samalta. Ensimmäistä kakkavaippaakin vaihtaessa mieleen tuli vaan mun pieni Elea ja se ääretön rakkaus mikä meidän välille on kasvanut. Näistä ajatuksista mulla oli myös samalla huono omatunto. Huono omatunto siitä, että rakastan tuota pientä ihmistä. Aivan kuin tekisin jotain väärin, kun huomaan ne samat tunteet tätäkin pientä kohtaan.

Eilisen päivän aikana kerkesin kuitenkin miettiä paljon. Mun pelkojenhan pitäisi olla nyt ohi. Pelot siitä, että en rakastaisi vauvaa. Tottakai rakastan tuota pientä ihanaa tyttöä! Kun Elea tuli eilen meitä katsomaan, huomasin, että mikään myöskään meidän välillä ei oo muuttunut. Niin rakas ja ihana se on edelleen. Yhtä ihana kuin 1,5 vuotta sitten tällä samalla osastolla vastasyntyneenä, yhtä ihana kuin meidän pieni pikkusisko. Voi miten paljon rakastankaan mun pieniä tyttöjä.

♥♥♥

Kuka minä olen?

Muutama päivä sitten tajusin, että alussa esittelin meidän perheen aika äkkiä vaan ja aika vähälle jäi tieto siitä että kuka täällä oikeen kirjoittelee. Tämä siis johtui siitä, että en kertonut kenellekkään blogista, ja kuvittelin että mitä vähemmän paljastan, sitä epätodennäköisempää on että joku tuttu tänne eksyy.. Pikkuhiljaa on kuitenkin alkanut tulla tutuilta ja ystäviltä kommenttia, että blogi on kuitenkin osunut monen silmään. Aluksi jotenkin mietein paljon sitä, mitä ihmiset ajattelee siitä mitä kirjoitan. Pelkäsin paskanpuhumista, ikäviä kommentteja ja "kuka tuokin luulee olevansa"-ajatuksia. Enää en osaa pelätä. Pikkuhiljaa uskaltauduin kertomaan meidän elämästä enemmän,  ja syvemmin. Kuten varmaan ensimmäisistä postauksista huomaakin, alussa pyrin kertomaan kaiken hyvin pinnallisesti. 

En tiedä oonko edes mun nimeä täällä aiemmin maininnut. Jos olen, niin kertauksena vielä, mun nimi on siis Siru. Virallisemmin Siru-Karoliina, mutta harvoimpa kuulee kenenkään jaksavan koko litaniaa lausua. Oon siis 19-vuotias, täytän maaliskuussa 20. Asutaan täällä peräjeerassa; Kokkolassa. Asuinpaikan oon myös jättänyt tiedoista mainitsematta ihan vaan siksi, ettei kukaan tuttu sillä haulla tänne löydä. :D Nyt kyllä jo naurattaa nuo mun ajatukset..

Ihmisenä taidan olla aika avoin. Eipä kyllä montaa asiaa tule mieleen mistä en vois puhua tai kertoa. Taidan myös olla aika suorasanainen, joka varsinkin aiemmin kostautui kyllä useasti. Nykyään sitä on ehkä pikkusen oppinut varomaan sanomisiaan, tosin ei aina vieläkään. Mulla on aika "roisi" huumori, (jos niin voi sanoa) ja kovin moni ei sitä oikeen varmaan ymmärrä ja sen takia yritänkin yleensä vähän suodattaa mun puhetta. 

En todellakaan tarkoita pilkata ihmisiä/asioita/tunteita/ajauksia/mielipiteitä mun kummallisilla sanomisilla, mutta mulla on ehkä jotenkin outo tapa ilmaista mua ja mun tunteita. Huonoista asioista kyllä osaan valittaa, mutta hyvin usein vitsailen ja naureskelen niille, se on jotenkin mun tapa purkaa stressiä ja sitä pahaa mieltä. Kotona kyllä itken ja huudan ihan huolella Eemille sitten. Ite ajattelen sen niin, että Eemi on varmaan ainut kenet päästän niin lähelle ja kelle uskallan oikeesti purkaa ne tunteet. Ite näen sen rakkautena, tosin ehkä väärin osoitettuna. Eemi näkee sen hormonihuuruisen hullun ämmän huuteluna, joka loppujen lopuksi rääkyy silmät päästä anteekspyydellessä. Kyllä se kuulemma kuitenkin musta tykkää. ♥ Nämä puolet mun luonteesta tulee varmaan näkymään myös mun kirjotuksissa, rehellisesti kun tänne kirjoitan mun tunteista, elämästä ja mielipiteistä.

Mun ja Eemin tarina löytyykin jo kuukausien takaa täältä, joten siitä en kirjoita enempää. Ennen kun tapasin Eemin, taisin olla aika inhottava ihminen monella tapaa.. Olin ehkä katkera siitä,  miten mun elämä oli mennyt. Haukuin ja kohtelin tosi epäkunnioittavasti muita, ehkä tosiaan koitin sillä saada mun oman oloni vähän paremmaksi. Taisin silloin olla aika rikki, ja paljon tuli tehtyä asioita joista saa nykyään olla kaikkea muuta kuin ylpeä. Jollain tapaa Eemi sai mut elämään kiinni, ja ylipäätään antoi mun elämälle jonkun suunnan. "Kaikki askeleet ovat tänne johtaneet". Niin. Vaikeuksien kautta voittoon. Nyt mä olen siellä missä mun pitääkin,  ja nyt mun on hyvä olla. Ehkä Eemi teki musta myös edes hieman paremman ihmisen? 

Nyt mä olen sitten tuon pienen tytön äiti, ja erittäin onnellinen yrittäjän vaimo. Rakastan ruokaa ja kaikkia herkkuja. Oon ihmeellinen värkkääjä, jolla hommat jää usein puolitiehen. Oon myös jollain tapaa perfektionisti joka vihaa kaaosta kotona, kuitenkin jätän aina kaikki tavarat pitkin ja poikin. Olen raskaanaoleva hormonihirviö, pillittäjä, ja mielensäpahoittaja. Kontrollifriikki. Oon varmaan myös vähän mukavakin kun mulla on kavereita.. :D

Tulevaisuudessa olen ainakin kahden ihanan lapsen äiti, opiskelen itelleni ammatin ja toivottavasti pääsen vielä töihinkin. Ammatinvalinnasta ei oo vielä mitään tietoa, eikä siitä, koska mun matka jatkuu taas koulunpenkille. Toistaiseksi oon kotiäiti, ja iloinen siitä. :)

On ollut kiva huomata, miten montaa ihmistä meidän kuulumiset oikeesti kiinnostaa. Seuraajia on jo melkein 20, mikä on mun mittapuulla paljon. Lisäksi blogissa on paljon kävijöitä, jotka eivät lukulistalle ole ilmoittautuneet. Jokainen kommentti ja uusi seuraaja saa muhun lisää intoa kirjoittaa. Tykkään jakaa kokemuksia, ja kuulla myös muiden samassa elämäntilanteessa olevien neuvoja. Kaikki tulleet kommentit on piristäneet mun päiviä ja on jatkossakin tervetulleita, joten iso kiitos kaikille.  :) 

Puolivälissä

Eilen pyörähti käyntiin 21. raskausviikko, eli puoliväliin ollaan päästy tosi nopeesti. :) Eilen sain myös pakotettua Eemin ottamaan pari masukuvaa, että olis edes jotain parempaa kuvaa tällä kertaa.

20+0 <3

Rakenneultra sai mut oikeestaan vasta nyt kunnolla tajuamaan, että mun mahassa kasvaa oikeesti pieni vauva. Joulun aikaan meitä asustaakin täällä jo neljä, ja mun pienestä Eleasta tulee isosisko. Tunteet on ollut siitä lähtien aika ristiriitasia. Oltiinhan me mietitty kun toista suunniteltiin, että miten se meidän elämää tulee muuttamaan, mutta ei kai sitä voi tietää ennen vauvan syntymää. 

Puolen vuoden päästä meillä on kaks pientä lasta, jotka tarvitsee syliä ja rakkautta molemmat. Riitänkö minä? Vauvan puolesta en niin osaa ajatella kun ei toista tunne, mutta Eleaa oon miettinyt viimepäivinä paljon. Onko se ihan kamalaa kun joutuu jakaa huomion toisen kanssa? Mä oon tottunu antamaan itsestäni ihan kaiken tuolle pienelle tytölle, ja surettaa jo ajatuskin että en voi niin enää tehdä. Oon jättänyt kaiken muun taka-alalle, jopa itseni, kunhan tuolla pienellä tytöllä on kaikki hyvin. 

Äärettömän onnellinen oon vauvasta tottakai. Varsinkin ultran jälkeen nämä tunteet on noussut niin pintaan. Mietin sitä pientä ihmistä mun sylissä, masussa, sen ihania pieniä vaatteita ja sänkyä. Mutta lähes aina nämä ajatukset saa mut itkemään. Mulle tulee huono omatunto siitä, että haaveilen ja odotan kovasti toista vauvaa syliin, kun mulla on jo Elea täällä. Eihän se Elealta ole pois, että oon onnellinen, ei todellakaan. Ja kun saan tuon pienen tytön syliin, pussaamaan ja halimaan, oon vielä onnellisempi. Onnellisempi kuin koskaan. 

Oon monen kahden tai useamman lapsen äidin suusta kuullut, että sitä rakkautta ei tarvi jakaa, vaan se kasvaa. Se kasvaa niin paljon, että sitä riittää molemmille. Mutta aikaa ei oo kun 24 tuntia vuorokaudessa. Pystynkö antamaan molemmille niin paljon, että se riittää? 

"Tarvitset mua vielä monta vuotta turvaksesi, herkkää kasvamistas vaalimaan. Sä oot vasta taimi, hento pieni taimi, jolle toivon vahva varsi versoaa. Rakastavat kädet, rakastavan sydämen, kiedon ympärilles silloinkin kun luonas ole en."

Voi kunpa voisin olla tarpeeksi hyvä äiti mun molemmille rakkaille.

<3