Pieni, rakas riiviö

"Tulee päivä, äiti, jolloin en enää itkekään, kun lähdet pois huoneesta. Tulee päivä, jolloin et kuule minun kiukuttelevan kauppareissulla. Jonain päivä en enää pyydä sinua halaamaan keskellä yötä. Jonain päivänä et enää muista, milloin viimeksi jouduit pyyhkimään poskilleni levinneen suklaan. Koittaa yö, jolloin et herää vain huomataksesi minun nukkuvan poikittain tyynylläsi. Koittaa aika, jolloin minua ei tarvitse kantaa unisena autosta omaan sänkyyn tai kuljettaa reppuselässä kotiin, koska pienet jalkani eivät jaksaneet perille saakka. Elä siis kanssani hetkessä, äiti. Ota ilo irti jokaisesta päivästä. Sillä koittaa päivä, jolloin en enää ole pieni."

 Tämä teksti tuli netissä vastaan yksi päivä, ja pisti kyllä todella miettimään. Tallensin sen puhelimen muistiin, jotta saan sen sieltä avata ja lukea uudestaan. Monta kertaa oon sen lukenutkin, itku silmässä. En halua että mun pieni tyttö on koskaan niin iso. :( <3 Tuo lyhyt tekstinpätkä on muuttanut paljon mun omaa käyttäytymistä kotona. Se on saanut mut jaksamaan hymyssäsuin ne heikotkin hetket, jolloin tekisi mieli repiä hiukset päästä ja huutaa hoosiannaa niin että talo raikaa. Jotenkin tuo sopii meidän tilanteeseen niin hyvin.

Musta tuntuu, että viimeiset pari viikkoa on mennyt vaan Elean perässä juostessa. Tyttö on yhtäkkiä keksinyt tehdä kaikkea sitä, mitä ei saa. Itsesuojeluvaisto on ihan nollassa, ja hurjiltakaan tilanteilta ei olla vältytty. Milloin on roskis tyhjennetty lattialle, enkä edes muista kuinka monta lelua oon poiminut vessanpöntöstä, viimekerralla Eemin Xbox-ohjaimen.. :D Kyllähän mä sen tiedostan, että ei tuo pieni niitä juttujansa pahuuttaan tee, kunhan tekee. En tiedä alkaako tämä mun raskausväsymys ja -ärtyisyys jo pikkuhiljaa häipyä, mutta oon huomannut muutosta myös mun omassa käyttäytymisessä. Tosin mahdollisia syitä on myös muita, kuten se, että oon vaan niin turtunut ja tottunut jo näihin Elean temppuihin ettei ne enää hetkauta niin paljon kuin aluksi, alkujärkytyksen/säikähdyksen jälkeen oikeastaan vaan naurattaa.. :D

Viikon aikana Elea on taas kerennyt vaikka ja mitä. Kiipely on uusi lempiharrastus, ja aika vaarallinen sellainen kun ottaa huomioon että tyttö ei millään ymmärrä esim. sitä, että sohvan käsinojalle ei kannata kiivetä, tai ainakaan hyppiä siinä jos haluaa selvitä loukkaamatta. Syöttötuolia pitkin pääsee hyvin pöydälle syömään äitin keksit, ikävä kyllä alastulo ei ole niin helppoa. Yks päivä löysin Elean tuolta keittiön välitilasta istuskelemasta.. Niin oli tavarat ja täydet maitopurkit pitkin lattioita, ja kerta tyttö tuumasi hymyssäsuin että "Ohoo! Pippu!", on mun kai uskottava että se oli vahinko. Kamalan säikähdyksen jälkeen ei voinut muutakuin nauraa, ja käskeä Eleaa istumaan että saan kuvan otettua. Voi pieni touhottaja. :D Kyytiä saa myös puhtaat vaatteet lipaston laatikoista, ja oikeestaan kaikki muukin mihin tuo tuholainen vaan ylettää. Väsyttävää ja hermoja raastavaahan se välillä on, mutta tuo teksti palaa juurikin tuollaisina hetkinä mun mieleen, ja on saanut mut pysymään ainakin hiljaa, jos ei hermostumatta. Eihän tuo pieni vielä ymmärrä, miksi äiti on vihainen. Oonkin yrittänyt nätisti Elealle vaan sanoa että "Ei saa, Elea tippuu, tulee pipi", toistaiseksi tuloksetta. Sen verran tyttö on kuitenkin jo oppinut, että kun aamulla maitoajuodessa kaataa sitä pöydälle tai lattialle, niin muistaa kuitenkin mainita että "kokke". Niin, äiti on sanonut miiiiljooona kertaa että "Ei saa sotkee".

Ihan viimeisiä kertoja ennen imetyksen lopetusta, kun Elea nukahti syliin. ♥ Voi miten kaipaan niitä yhteisiä hetkiä sohvan nurkassa. Pikkunen nukahti syliin ja saatoin vaikka kuinka kauan vaan katsella kun toinen nukkuu. Rakas.♥

Kumpa voisin olla tarpeeks hyvä äiti mun lapsille. Kumpa muistaisin sen, että ne ei aina ole pieniä. Haluan nauttia näistä hetkistä, huonoistakin. Haluan arvostaa jokaista hetkeä yhdessä, ne ei ole itsestäänselvyys vaan maailman suurin lahja.

Eilen illalla tytön kiukutellessa sängyssä mietiskelin näitä juttuja. Vasta eilen sain sen pienen käärön mun syliin, ja jo tänään se oikeesti repii mua hiuksista ja lyö jos ei saa kaikkea haluamaansa? Minne tämä aika kuluu? Elea rauhoittui puolen tunnin jälkeen nukkumaan, kun huomasi että en edelleenkään aio päästää sängystä enää leikkimään. Nojasin istualteen pinnasängyn pinnoihin. Niin se pieni tyttö painoi pään tyynyyn, tukistamisen sijaan silitti mun hiuksia ja sanoi "aaiaai äitii" ja laittoi silmät kiinni.

Olisin voinut istua siinä sängyn vierellä vaikka koko yön. Silittää ja katsella tuota pientä tyttöä, pitää kädestä kiinni. Empä olis koskaan voinut uskoa että näin paljon voi toista ihmistä rakastaa, ehdottomasti. ♥

"Ota ilo irti jokaisesta päivästä. Sillä koittaa päivä, jolloin en enää ole pieni."

Elea 1v3kk

Päätin tehdä ihan oman postauksen Eleasta, tyttö kun on mun vähäisen kirjoittelun takia jäänyt vähän taka-alalle ja blogi alkaa olla täynnä vaan viikkopäivittelyä ja vauva-juttuja. Eihän siitä oo kun 3kk kun Elea täytti vuoden ja täällä kirjoittelin mitoista ja taidoista, mutta tuntuu että tuo pikkunen on kasvanut ja kehittynyt ihan hirveesti sen jälkeen. Voi rakas kun ei kasvais liian äkkiä isoksi.. <3

Puhetta Elea harjoittelee kovasti. Matkiminen on kovaa, mutta myös ymmärrys puhumisen suhteen on kehittynyt paljon. Elea tunnistaa läheisistä jo monta, ja nimetkin osaa hienosti sanoa. Uusia sanoja on pienen tytön suusta tullut paljon edellisten lisäksi. (äiti, nam(ruokaa), kakka, kukka, kukkuu, mummu, pappa, aiiaii(halii), bä!bä! (koira, kissa), tii-kkaa(kiikkaa), katso täältä) Nykyään pikkutyttö osaa sanoa myös mm. mamma, paapaa (nukkumaan), titi (isi), täiti (äiti), peippa (heippa), tiitti (kiitti, kiitos), tettä (vettä), eiii, poppa, pipi, hyii, hui, oho, papa (napa), täti (käsi), nennä (nenä), pöö!, vauva, pupu, tssss (suihku). Siinä nyt muutaman ainakin. :) Elea ymmärtää lyhyitä käskyjä ja lauseita, kuten "mennään sisälle", "missä napa?", "mennään autolla", "otetaan ruokaa" ja niin edelleen. Hauskaa tajuta että oikeesti noin pieni ihminen jo ymmärtää kun jotain sanoo. 

Niinhän tuo pieni tyttö oppi kävelemäänkin, ja kovaa täällä jo mennään. Jo parin viikon päästä ensiaskelista Elea käveli jo tosi varmasti. Juoksuakin välillä kovasti yritetään, mutta useimmiten jalat ei pysy perässä enää siinä vauhdissa. Elea kävelis vaan jatkuvasti. Kaupassa onneks se vielä malttaa istua kiltisti kärryn kyydissä, mutta ihan turha kuvitellakkaan että pääsis esim. vaatekaupassa käymään pikasesti niin että tyttö pysyis sylissä. Hiiirvee huuto jos toista ei päästä maahan, ja sitten kun päästää niin mennään ja kovaa. Tuo känkkäränkkä ei huomaakkaan äitiä ja isiä kun mennä viilettää niin kovaa rekkien välissä ja kädestä ei pidä kiinni, että pääsee varmasti sinne minne haluaa. On se niiiiin iso tyttö jo. Pompulaakaan ei neiti enää muutamaan päivään oo suostunut pitämään. Joka kerta kun sen saa päähän asennettua, tytöllä on varmasti näpit kiinni siellä koko ajan. Irvistäen se kattoo äitiä, sanoo "eiii", ja repii sen pois. Meillä sitten on kuljettu otsatukka silmillä ja hiukset ruuassa.. En vaan millään haluais leikata noita hiuksia, on ne niin ihanat. <3

Taitaa mulla sitte olla ihan pienen pieni taapero täällä oikeesti, eikä vauvasta enää tietoakaan. No, tyttö on yhtä ihana kun aina ennenkin. <3

Haavereilta ei ilmeisesti tässä vaiheessa myöskään voi välttyä. Elea sai kunnon kuhmun ja jäljen päähän kun kaatu pää ededellä tv-tasoon :( Raukka pieni ♥

Oops, she did it again..

1. 

2.

Joo.. Eli eipä meiän koneella taideta enää nettiäkään käyttää.. :D

Voi voi.. On kyllä kerkeeväinen tyttö, pakko myöntää.

Kai tommosen saa jostai uuen?

Päiväuniaika

Elea on kyllä päässyt yllättämään tänään. Tyttö nukkuu jo kolmatta tuntia päikkäreitä! Ja ite en tällä kertaa sortunu nukkumaan, vaan oon käyttänyt ajan hyödyks. Oon saanut siivottua vessan ja kodinhoitohuoneen, ja viikattua jääääärkyttävän pyykkivuoreen vaatekaapin ovien taakse piiloon. Siivosin keittiön, vein roskat ja tein ruokaa. Kaiken lisäks sain syötyä lautasenkin tyhjäks täydessä hiljaisuudessa ja aivan rauhassa, mikä on Elean syntymän jälkeen ollut harvinaista herkkua! Eipä tuu heti mieleen millon viimeks oon saanut syödä ilman itkua tai pientä tyttöä jaloissa huutamassa "namnamnamnamnammm!!". Tämän lisäks oon saanut kerennyt vielä virkata, ja nyt istun terassilla auringossa jälkkärikahvilla! ♥

Vaikka tykkäänkin tytön kanssa olla kotona ja touhuta, mutta valehtelisin jos väittäisin etten nauti välillä näistä hiljaisista hetkistä! Ja Elean tilkkupeittokin nauttii, sillä tilkut on ruvennu lisääntymään!

Elea-pieni

Kuinka kiitollinen oonkaan siitä että tänäänkin sain nukuttaa tuon pienen tytön mun syliini ja rutistaa niin kovasti. <3

Vielä Elea syliin mahtuu, mutta onhan se kasvanut ihan hirveesti. Painoa on tullut lisää 6500g, pituutta 26cm ja piponkin pitää olla jo 11,6cm isompi kuin syntymäpäivänä sairaalassa reilu vuosi sitten. Pieniä hampaita löytyy suusta jo ainakin kymmenen, hiuksia on joutunut pitää pompulalla jo pitkän aikaa, ja kohta alkaa kenkien osto olla ajankohtaista kun kävelyä niin kovasti harjoitellaan. 

Vuoteen on toki mahtunut paljon kehitystä ja kasvua, mutta tuntuu että suurin muutos on tapahtunut ihan parin kuukauden sisällä. Vielä kolme kuukautta sitten en kutsunut Eleaa nimellä lähes koskaan. "Syötätkö vauvan?", "Vietkö vauvan autoon?", "Laitan vauvan nukkumaan." Kun joku tuttu naureskeli vauva-nimelle, olin vakaasti sitä mieltä että vauvahan tuo on. No, eipä ole enää. 

Yhtäkkiä nimelläkutsuminen alkoi tuntua luonnollisemmalta, ja eihän tuo tyttö todellakaan mikään vauva enää oo! Elea antoi odottaa liikkeellelähtöä niin kauan, että ehkä se oli vielä silloin vähän vauva. (Elea oppi ryömimään ja konttaamaan joskus 7-9kk ikäisenä, ja oikeestaan samoihin aikoihin alkoi vasta itse istumaankin.) Nyt tuo tyttö on ihan hetkessä noussut pystyyn, oppinut kävelemään tukea vasten ja seisomaan ilman tukea. Yks päivä tyttö yllätti kun kiipes ite portaat yläkertaan, ja nousee myös itse sohvalle ja lähes heti oppi sieltä myös lähtemään jalat edellä. Sanoja on myös tullut hirveesti lisää: äiti, nam(ruokaa), kakka, kukka, kukkuu, mummu, pappa, aiiaii(halii), bä!bä! (koira, kissa), tii-kkaa(kiikkaa). Myös Elean oma luonne ja tahto on alkanut tulla enemmän esiin, ja kiukuttelemaankin ollaan opittu. Kaippa se on siis uskottava, että ei tuo pieni enää oikeestaan niin pieni ookkaan.. <3

Ihaninta tässä kasvussa on kuitenkin se, kun tosiaan tuo luonne alkaa enemmän näkyä. Eleasta huomaa selvästi jos se ei jostain tykkää, tai jos joku on mukavaa. Tytön voi pienillä teoilla tai asioilla saada silminnähden onnelliseksi. Äitin sylistä haetaan lohtua ja halia, ja se rakkaus on niin pyyteetöntä. Tuo pieni ihminen on niin viaton vielä, ja tarvitsee aikuista vielä pitkäksi aikaa auttamaan ja opettamaan. Ihanaa tietää, että joku tarvitsee mua. 

Eemi lähtee tänään mökille viikonlopuksi, ja me saadaan Elean kans olla ihan kahestaan täällä. Pikkutyttö saa tulla äitin viereen nukkumaan. <3

Puolivälissä

Eilen pyörähti käyntiin 21. raskausviikko, eli puoliväliin ollaan päästy tosi nopeesti. :) Eilen sain myös pakotettua Eemin ottamaan pari masukuvaa, että olis edes jotain parempaa kuvaa tällä kertaa.

20+0 <3

Rakenneultra sai mut oikeestaan vasta nyt kunnolla tajuamaan, että mun mahassa kasvaa oikeesti pieni vauva. Joulun aikaan meitä asustaakin täällä jo neljä, ja mun pienestä Eleasta tulee isosisko. Tunteet on ollut siitä lähtien aika ristiriitasia. Oltiinhan me mietitty kun toista suunniteltiin, että miten se meidän elämää tulee muuttamaan, mutta ei kai sitä voi tietää ennen vauvan syntymää. 

Puolen vuoden päästä meillä on kaks pientä lasta, jotka tarvitsee syliä ja rakkautta molemmat. Riitänkö minä? Vauvan puolesta en niin osaa ajatella kun ei toista tunne, mutta Eleaa oon miettinyt viimepäivinä paljon. Onko se ihan kamalaa kun joutuu jakaa huomion toisen kanssa? Mä oon tottunu antamaan itsestäni ihan kaiken tuolle pienelle tytölle, ja surettaa jo ajatuskin että en voi niin enää tehdä. Oon jättänyt kaiken muun taka-alalle, jopa itseni, kunhan tuolla pienellä tytöllä on kaikki hyvin. 

Äärettömän onnellinen oon vauvasta tottakai. Varsinkin ultran jälkeen nämä tunteet on noussut niin pintaan. Mietin sitä pientä ihmistä mun sylissä, masussa, sen ihania pieniä vaatteita ja sänkyä. Mutta lähes aina nämä ajatukset saa mut itkemään. Mulle tulee huono omatunto siitä, että haaveilen ja odotan kovasti toista vauvaa syliin, kun mulla on jo Elea täällä. Eihän se Elealta ole pois, että oon onnellinen, ei todellakaan. Ja kun saan tuon pienen tytön syliin, pussaamaan ja halimaan, oon vielä onnellisempi. Onnellisempi kuin koskaan. 

Oon monen kahden tai useamman lapsen äidin suusta kuullut, että sitä rakkautta ei tarvi jakaa, vaan se kasvaa. Se kasvaa niin paljon, että sitä riittää molemmille. Mutta aikaa ei oo kun 24 tuntia vuorokaudessa. Pystynkö antamaan molemmille niin paljon, että se riittää? 

"Tarvitset mua vielä monta vuotta turvaksesi, herkkää kasvamistas vaalimaan. Sä oot vasta taimi, hento pieni taimi, jolle toivon vahva varsi versoaa. Rakastavat kädet, rakastavan sydämen, kiedon ympärilles silloinkin kun luonas ole en."

Voi kunpa voisin olla tarpeeksi hyvä äiti mun molemmille rakkaille.

<3

13+1

Piti tulla kirjoittamaan jo eilen, mutta oli muka niin kiire etten kerennyt. Eli 14. viikko lähti käyntiin eilen. Toisaalta vastahan mä tein raskaustestin, ja siitäkin on jo mooonta viikkoa. Silti tuntuu että miten mä oon vasta viikolla 14? Kuluuko tää aika koskaan? Tyhmää nyt murehtia tuosta, koska tiedän että saman tien kun saan pienen syliin, on mulla jo ikävä masua. Toisaalta en siitä voi vielä nauttiakkaan, kun ei se oikeestaan paljoo oo vielä kasvanut. 

Tällä viikolla pikkusen pituus n. 8,5cm, ja paino n. 35g. <3
"Varpaiden ja sormien kynnet ovat jo kehittyneet, hiukset ja kulmakarvat alkavat kasvaa." (Vau.fi)


Ja sitten vaihtuu aihe aivan täysin. Kävin ostamassa meille uuden kameran. (Jonka käyttö ei vielä oikeen onnistu kuten kuvista huomaa..) Ostin oikeestaan vaan ensimmäisen joka osui käteen siinä Anttilassa. Tiesin että jonkinmoisen järkkärin haluan, mutta ei mulla niiden ominaisuuksista sun muista ollu muuta tietoa kuin se, että kuvanvakain pitää olla. Meille kotiutu siis Canon EOS 1100d. Luin kyllä että tää ei ehkä ihan niitä kärkipään malleja oo, mutta toisaalta tän hinta ei ollut mikään päätähuimaava ja varmasti laadultaan riittää, ennen en nimittäin järjestelmäkameraan oo ees koskenut. No, enköhän tässä opi kun vaan kerkeis kuvailla.

Kyllä on meidän tytön hiukset kasvanu hirveesti! :D Normaalisti siis Elealla on aina otsahiukset pompulalla kiinni, tää kuva vaan on otettu aamulla ennen hiustenlaittoa. Eipä noita paljoo enää auki voi pitää, kun me ei haluta niitä leikata. 

Nyt lähden illaks mökille viettämään mun ystävän syntymäpäivää, ja täällä kertaa jopa jätän Elean kotiin isin kanssa vaikka selvät juhlat onkin. Kiva istua välillä ihan rauhassa. Suunnitelmissa grillailua ja tyttöjen juttuja. :)

I need your love, I need your time

Tänään me päästään ihan vaan kolmestaan koko viikonlopuks mökille! :) Aamu kuluu siis pakkaillen ja intoillen, en millään jaksais odottaa! Kaupassa pitäis käydä hakemassa syömistä vielä mukaan..

Eemillä ei oo viimeseen (ainakaan) kuukauteen ollut ainuttakaan viikonloppua vapaana, ja arkena on ollu vielä enemmän töitä. Hommaa on ollu niin paljon että tosiaan oon välillä miettinyt että miten tuo mies jaksaa, kun musta tuntuu että itse en jaksa edes tätä ikävää? 

Tyttö on maailman kiltein enkeli, ja sen kanssa kyllä jaksan touhuta ihan kahdestaankin päivät kun Eemi on töissä. Selvästi huomaa miten pienelläkin on isiä ikävä, ja miten tyttö nauttii Eemin seurasta ja leikeistä. Sen ikävän näkee niin selvästi, että mua sattuu katsoa sitä..

Mullakin alkaa aika käydä pitkäks Elean kanssa kahdestaan kotona. Onhan meillä siis hommaa ja tekemistä, mutta kun tuosta tytöstä ei oikeen juttukaveriks vielä oo.. Mun olo on välillä niiiiin yksinäinen. Onhan mulla ystäviä, ja nähdäänkin usein, mutta ei se oo sama asia. Eemi ymmärtää mua niin täydellisesti, ja sen kanssa tietysti myös jutellaan ihan eri asioista kun mun ystävien kanssa. Se tietää musta ihan kaiken, ja sen kanssa voin olla täysin oma itseni. Niitä meidän yhteisiä hetkiä mulla on ikävä. Niitä, kun meillä oikeesti on hauskaa yhdessä. Nykyään kun on tuntunut että jokainen vapaahetki yhdessä me jutellaan vaan töistä, kiireestä, kirjanpidosta, rahasta ja kaikesta muusta yhtä tylsästä. 

Onneks vihdoin näyttää siltä että työjutut alkaa vähän tasaantua, ja ainakin tämä viikonloppu saadaan olla ihan kolmestaan. <3 Eemi ei ehkä ollut ite ees tajunnut miten paljon se on pois, mutta nyt kun saatiin asiasta juteltua vähän enemmän, niin tuntuu että sekin ymmärsi paljon paremmin. Ainakin seuraavat viikot näyttää siltä että Eemi on kuitenkin illat kotona, vaikka töitä riittääkin.

Jos olisin tiennyt että yrittäjän elämä on näin kiireistä ja työtä täynnä, voi olla että olisin miettinyt kaksi kertaa..

KESÄ

Voi että mä rakastan kesää! En edes muistanut miten ihanaa tämä on, ja nyt se on sitten vihdoin tullut! Helteet kun alkoi epäilin vahvasti että ei niitä montaa päivää kestä. Tytön kanssa ollaan keretty tehdä vaikka mitä ihanaa kun on näin ihanat ilmat. 

Sain mun pyörän huollettua ja ostettua istuimen ja kypärän tytölle, joten kovasti ollaan innostuttu nyt pyöräilystä. 

Elea oikeen nauttii kun saa istua kyydissä, vaikka kypärän laitto harmittaa aina. Mutta pitemmillä matkoilla se lähes poikkeuksetta nukahtaa kyytiin. Kiva että sen pää retkottaa sivulla ja muutenkin koko tyttö ihan mytyssä..  Vähän vauhti hidastui kun joudun koko matkan toisella kädellä pitämään tyttöä pystyssä. :D Nyt kyllä ymmärrän täysin ne istuimet, joissa on säädettävä selkänoja. Hinta tosin on sitä luokkaa, että kun en tiedä kauan tämä meidän innostus kestää, en kyllä satsaa niin paljoa yhteen istuimeen!! Hmm, jotain pitäis nyt sitten vaan keksiä. Kattelin jo kiinnikkeitä, että niitä saisi nostettua ainakin vähän ylemmäs, joka kallistaisi istuinta taaksepäin mutta en tiedä onko se tarpeeksi. Tosin moni kyllä kommentoi että "monesti näkee kun lapsi nukkuu sielä kyydissä aivan mytyssä". No, en usko että se tuntuu hyvältä, saati että tekee niskalle hyvää. Kokemuksesta kun tiedän (ja varmaan moni muukin) että miten pienestä se niska voi oikeesti jumittaa ja tulla kipeäksi..

Elean 1-vuotissynttärit alkaa pikkuhiljaa olla ajankohtaset, ja mulla on jo nyt ihan hirvee stressi niistä! Ketä mun oikeen pitäis edes kutsua? Kuitenkin tyyliin koko suku odottaa että täällä on kahvit tarjolla.. Öööööö, ei. Ajattelin lähinnä kummeja ja isovanhempia, sekä mun yhtä ystävää, jolla on muutamaa kuukautta nuorempi tyttö kuin Elea. Ja mitä pitää tarjota? Pakko pestä ikkunat ennen sitä.. No, on mulla vielä kuukausi aikaa. :)

Me taidetaan Elean kanssa lähteä käymään pikku lenkki pihalla ennen ruoka-aikaa kun on näin ihana ilma. Nauttikaa nyt kovasti näistä päivistä!! :)

♥ You changed my life in a moment

"Sinä elämä annoit minulle tehtävän,

enkä minä rohjennut siitä kieltäytyä.

Hiukset ovat vielä kosteat, käsi haroo tyhjää.
Minun tehtäväni on tarttua tähän käteen,
ja taluttaa koko alkumatka.

Pieneksi tunnen minä itseni.

Vielä pienemmäksi, kuin tuo vastasyntynyt."

Mun on yleensä todella vaikeeta kertoa mun tunteista. Tuntuu että oikeita sanoja ei löydy, vaikka kuinka yrittää pukea ajatuksia sanoiksi. Tuo runo kuitenkin kuvastaa niin hyvin mun tunteita tuota pientä rakasta kohtaan. Just tolta musta tuntu kun kannoin sen pienen tytön sairaalasta kotiin. Mun maailman rakkain tyttö ♥ Sitä tunnetta ei voi ikinä ymmärtää, ennen ku sen on kokenu itse.

Elea siis syntyi 30.6.2012. Synnytyksen kestoksi merkattiin n. 8 tuntia, vaikka oikeestaan säännölliset supistukset alko jo edellisenä yönä. Illasta sain kuitenkin nukuttua puoli tuntia ilman yhtään supistusta, joten siitä se sitten laskettiin alkaneeksi. Mentiin synnärille klo 23.55, ja tyttö syntyi 02.35. Olin niiiiin hämilläni kaikesta, että ei sitä oikeen ymmärtänyt itsekkään mitä on tapahtunut. Siinä me istuttiin sängyn laidalla ja kateltiin vauvaa, eipä sitä oikeen sillon vielä sisäistäny että se on nyt se meidän vauva, joka siellä mahassa oli..

Osastolla en viihtynyt kuin 2 päivää. Vieraita kyllä kävi jonkun verran, mutta Eemiä oli kova ikävä. Se oli tekemässä viimesiä remonttijuttuja kotona, ja siivoilemassa että tuon pienen tytön voi sinne kotiin tuoda. Kyllä se meitä kävi katsomassa, mutta ei se paljoa kerennyt siellä olla. Silloin mä todella huomasin miten riippuvainen olin Eemistä. Mua pelotti olla sen vauvan kanssa yksin siellä. Mitä jos se rupeaa itkemään, enkä saa sitä lopettamaan? Osaanko mä hoitaa sitä? Hoitajia ei paljon näkynyt, mikä mua kyllä suuresti ihmetytti. Tuntu ettei niitä kiinnostanut pätkääkään miten me siellä pärjättiin. Imetys lähti heti hyvin käyntiin, ja tyttö oli kunnossa, joten me sitten lähdettiin kotiin, jossa olo ei ollut niin yksinäinen.

Kotona riisuttiin tyttö ja laitettiin se meidän sängylle nukkumaan. Me molemmat itkettiin. Se pieni tyttö on niin ihana, ja meidän ikioma. Voiko mikään maailmassa olla näin ihanaa? En oo koskaan ollut niin onnellinen. Itkin vielä monena päivänä sen jälkeen. Eemi kyseli että onko joku hätänä, mutta ei se voinut ymmärtää. Se ei ois tajunnut miltä musta tuntuu, vaikka olisin yrittänyt kertoakkin. Mutta en mä osannut edes yrittää. Itkin koska se pieni vauva on niin ihana. Itkin koska rakastin sitä niin paljon, ja siks että pelkäsin että sille käy jotain. Itkin, koska pelkäsin että se kasvaa isoksi liian äkkiä. Yks yö Eemi heräs, kun mä istuin sängyn laidalla imettämässä ja itkin koska kohta tyttö ei mahdu enää syliin. Kyllä se mahtuu, edelleen. Synnytyksen jälkeen oli mieli niin herkkänä, että kaikki itketti. Silti kaikki oli niin ihanaa. Sitä onnen tunnetta ei saa vaan sanoiksi, se pitää kokea. On tyttö edelleen yhtä ihana, ja mä yhtä onnellinen, mutta se ei enään tunnu niin samalta kuin siinä hormonimyrskyssä.

No, ei se tyttö vieläkään oo kasvanut liian isoksi. Edelleen se mahtuu syliin, ja edelleen mä rakastan sitä yhtä paljon. Eikä se kasvaminen mua oikeestaan enää niin pelota. Iloitsen siitä, kun Elea oppii koko ajan jotain uutta. Onhan siitä jo paljon enemmän seuraakin, kun se jo vähän ymmärtää ja antaa puheeseen/kosketukseen jne. jotain vastakaikua. 

"Kasva rauhassa pikkuinen.
Olet niin kevyt olkaani vasten
ja silti sydämeni kutistuu kokoon painosi alla.
Miten osaisin oikeaan aikaan avata sylin?
Antaa sinun mennä,
kun nyt vain tahtoisin piilottaa sinut ihoni alle
ja siellä suojella maailmalta.

Kasva pikkuinen, mutta kasva rauhassa ja
anna meille aikaa olla lähekkäin"

Tämä runo on toinen, joka kuvaa hyvin mun tunteita. Samasta syystä otin myös osan sitä blogin nimeksi. Toivottavasti mun pieni rakas malttaa kasvaa rauhassa, ja toivottavasti mä maltan nauttia tästä ajasta kun se tyttö vielä mahtuu syliin, ja suostuu sinne tulemaan. 

Nyt mä oon onnellisempi kuin koskaan.
Rakastan mun perhettäni niin paljon.

♥