02 marraskuuta, 2013

Can you see me?

Mulla olis niin paljon sanottavaa, mutta jotenkin en saa ajatuksesta kiinni ollenkaan. Oon niin monella tavalla koittanut aloittaa kirjotusta, ja kuitenkin jo ensimmäisen lauseen jälkeen pyyhkinyt tekstin pois. Nämä viimeaikaiset tunteet on ollut jotenkin niin uusia, että en ehkä itekkään ole vielä niin perillä niistä. Toisaalta oon aivan älyttömän onnellinen; mulla on maailman rakkain pikkutyttö täällä vieressä, ja maailman ihanin mies mun tukena. Masussa kasvaa pikkunen rakas, joka pian jo saadaan syliin ilostuttamaan ja osaksi meidän perhettä. Taustalla on kuitenkin kova huoli mun läheisistä, ja pelko siitä, että pian joudun taas menettämään jonkun tärkeän ihmisen. 

Iskän kuolema toi mukanaan niin tyhjän olon. Vaikka aikaisemmin kirjoitin, että osasin ehkä sitä odottaa, niin en todellakaan osannut. En ikinä olisi voinut osata kuvitella elämää ilman isää, tai tätä surua, epäuskoa, tyhjyyttä, ikävää ja kaikkia niitä miljoonia tunteita joita en edes osaa nimetä. Vieläkään mun mieli ei ymmärrä, että me ei enää nähdä. Välillä havahdun siihen, kun suunnittelen isäinpäiväkorttia iskälle, tai mietin joulua ja sitä, että keretäänkö syödä yhdessä jos oonkin silloin synnyttämässä.. Lähes joka päivä oon ajatuksissani menossa iskälle kysymään, että onko tämä oikeesti totta. Keneltä muka sitä kysyisin? Ei olis iskä enää portailla vastassa. Ei, vaikka mun mielessä niin kuvittelenkin. Kaikki tehdyt ja tekemättömät teot ajattelen vaan tekeväni seuraavalla kerralla toisin. Millä seuraavalla kerralla? Mun mahdollisuus meni jo. 

Päivää ennen isän kuolemaa sain kuulla, että se oli kaatunut ja lyönyt päänsä pahasti mutta ei suostunut menemään sairaalaan. Ajattelin, että pitää soittaa. Miks en soittanut? Minkä takia en mennyt käymään ja kysymään vointia? Mun ajatuksissa menen kyllä seuraavalla kerralla. Silloin, kun saan mahdollisuuden korjata kaiken. Vaikka tiedän, että sitä ei tule. Ei nyt, ei huomenna, ei koskaan. Mulla on vaan nämä ajatukset ja hiljaiset toiveet siitä, että joskus kaikki on niin kuin ennen.

Pelkään sitä, että nämä ajatukset ei lopu koskaan. En halua joka päivä huomata, miten totta tämä oikeesti on. Miten rikki voi ihmisen sydän olla, ja miten korkeelta elämä välillä pudottaa. Toivon, että joku päivä voin olla onnellinen ja kiitollinen siitä miten paljon saatiin kokea yhdessä, enkä katkera siitä miten paljon menetettiin. Tänään sytytin kynttilän isän muistolle. ♥



"I wonder where you are, hope it's not too far, when will we meet? The smile on your face, just like the old days, your beautiful heartbeat. You gave me the good start, you gave me your heart, I'll never lose that part. I think you hear me, I think you're right here, thats why I have no fear.."

On tässä päivässä onneks ollut paljon hyvääkin. Kuumeesta selvinnyt pikkutyttö, joka on jakanut haleja ja pusuja jatkuvasti niinkuin joka päivä. Parhaat ystävät ja mun pieni suloinen (tuleva) kummipoika jotka on ollut täällä kahvittelemassa ja tuomassa ihania tuliaisia ulkomaanreissulta. Ja tietysti Eemi, joka on siivonnut koko talon ja leiponut mun kanssa. ♥ Kumpa mun ei tarvis menettää mun rakkaista enää ainuttakaan..


Porkkanapiirakkaa & Lakritsikakku. Nam!

Elean maamaailman suloisin tuliaispaita ♥


3 kommenttia:

  1. Miten kauniisti kirjoitettu. Liikutuin.

    VastaaPoista
  2. Hienosti kirjoitettu aiheesta. Ja varmaan helpottaa sinuakin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. :) Joo kyllä helpottaa. En varmaan tänne muuten tämmösiä kirjoitteliskaan, mutta oon tosi huono puhumaan mistään kenellekkään, joten tää on jotenkin helpoin tapa, ja kun pidän kuitenkin tätä vähän niinku just semmosena "päiväkirjana".. :)

      Poista