06 joulukuuta, 2013

Pieni, rakas riiviö

"Tulee päivä, äiti, jolloin en enää itkekään, kun lähdet pois huoneesta. Tulee päivä, jolloin et kuule minun kiukuttelevan kauppareissulla. Jonain päivä en enää pyydä sinua halaamaan keskellä yötä. Jonain päivänä et enää muista, milloin viimeksi jouduit pyyhkimään poskilleni levinneen suklaan. Koittaa yö, jolloin et herää vain huomataksesi minun nukkuvan poikittain tyynylläsi. Koittaa aika, jolloin minua ei tarvitse kantaa unisena autosta omaan sänkyyn tai kuljettaa reppuselässä kotiin, koska pienet jalkani eivät jaksaneet perille saakka. Elä siis kanssani hetkessä, äiti. Ota ilo irti jokaisesta päivästä. Sillä koittaa päivä, jolloin en enää ole pieni."

 Tämä teksti tuli netissä vastaan yksi päivä, ja pisti kyllä todella miettimään. Tallensin sen puhelimen muistiin, jotta saan sen sieltä avata ja lukea uudestaan. Monta kertaa oon sen lukenutkin, itku silmässä. En halua että mun pieni tyttö on koskaan niin iso. :( <3 Tuo lyhyt tekstinpätkä on muuttanut paljon mun omaa käyttäytymistä kotona. Se on saanut mut jaksamaan hymyssäsuin ne heikotkin hetket, jolloin tekisi mieli repiä hiukset päästä ja huutaa hoosiannaa niin että talo raikaa. Jotenkin tuo sopii meidän tilanteeseen niin hyvin.




Musta tuntuu, että viimeiset pari viikkoa on mennyt vaan Elean perässä juostessa. Tyttö on yhtäkkiä keksinyt tehdä kaikkea sitä, mitä ei saa. Itsesuojeluvaisto on ihan nollassa, ja hurjiltakaan tilanteilta ei olla vältytty. Milloin on roskis tyhjennetty lattialle, enkä edes muista kuinka monta lelua oon poiminut vessanpöntöstä, viimekerralla Eemin Xbox-ohjaimen.. :D Kyllähän mä sen tiedostan, että ei tuo pieni niitä juttujansa pahuuttaan tee, kunhan tekee. En tiedä alkaako tämä mun raskausväsymys ja -ärtyisyys jo pikkuhiljaa häipyä, mutta oon huomannut muutosta myös mun omassa käyttäytymisessä. Tosin mahdollisia syitä on myös muita, kuten se, että oon vaan niin turtunut ja tottunut jo näihin Elean temppuihin ettei ne enää hetkauta niin paljon kuin aluksi, alkujärkytyksen/säikähdyksen jälkeen oikeastaan vaan naurattaa.. :D




Viikon aikana Elea on taas kerennyt vaikka ja mitä. Kiipely on uusi lempiharrastus, ja aika vaarallinen sellainen kun ottaa huomioon että tyttö ei millään ymmärrä esim. sitä, että sohvan käsinojalle ei kannata kiivetä, tai ainakaan hyppiä siinä jos haluaa selvitä loukkaamatta. Syöttötuolia pitkin pääsee hyvin pöydälle syömään äitin keksit, ikävä kyllä alastulo ei ole niin helppoa. Yks päivä löysin Elean tuolta keittiön välitilasta istuskelemasta.. Niin oli tavarat ja täydet maitopurkit pitkin lattioita, ja kerta tyttö tuumasi hymyssäsuin että "Ohoo! Pippu!", on mun kai uskottava että se oli vahinko. Kamalan säikähdyksen jälkeen ei voinut muutakuin nauraa, ja käskeä Eleaa istumaan että saan kuvan otettua. Voi pieni touhottaja. :D Kyytiä saa myös puhtaat vaatteet lipaston laatikoista, ja oikeestaan kaikki muukin mihin tuo tuholainen vaan ylettää. Väsyttävää ja hermoja raastavaahan se välillä on, mutta tuo teksti palaa juurikin tuollaisina hetkinä mun mieleen, ja on saanut mut pysymään ainakin hiljaa, jos ei hermostumatta. Eihän tuo pieni vielä ymmärrä, miksi äiti on vihainen. Oonkin yrittänyt nätisti Elealle vaan sanoa että "Ei saa, Elea tippuu, tulee pipi", toistaiseksi tuloksetta. Sen verran tyttö on kuitenkin jo oppinut, että kun aamulla maitoajuodessa kaataa sitä pöydälle tai lattialle, niin muistaa kuitenkin mainita että "kokke". Niin, äiti on sanonut miiiiljooona kertaa että "Ei saa sotkee".

Ihan viimeisiä kertoja ennen imetyksen lopetusta, kun Elea nukahti syliin. ♥ Voi miten kaipaan niitä yhteisiä hetkiä sohvan nurkassa. Pikkunen nukahti syliin ja saatoin vaikka kuinka kauan vaan katsella kun toinen nukkuu. Rakas.♥
Kumpa voisin olla tarpeeks hyvä äiti mun lapsille. Kumpa muistaisin sen, että ne ei aina ole pieniä. Haluan nauttia näistä hetkistä, huonoistakin. Haluan arvostaa jokaista hetkeä yhdessä, ne ei ole itsestäänselvyys vaan maailman suurin lahja.

Eilen illalla tytön kiukutellessa sängyssä mietiskelin näitä juttuja. Vasta eilen sain sen pienen käärön mun syliin, ja jo tänään se oikeesti repii mua hiuksista ja lyö jos ei saa kaikkea haluamaansa? Minne tämä aika kuluu? Elea rauhoittui puolen tunnin jälkeen nukkumaan, kun huomasi että en edelleenkään aio päästää sängystä enää leikkimään. Nojasin istualteen pinnasängyn pinnoihin. Niin se pieni tyttö painoi pään tyynyyn, tukistamisen sijaan silitti mun hiuksia ja sanoi "aaiaai äitii" ja laittoi silmät kiinni.
Olisin voinut istua siinä sängyn vierellä vaikka koko yön. Silittää ja katsella tuota pientä tyttöä, pitää kädestä kiinni. Empä olis koskaan voinut uskoa että näin paljon voi toista ihmistä rakastaa, ehdottomasti. ♥

"Ota ilo irti jokaisesta päivästä. Sillä koittaa päivä, jolloin en enää ole pieni."

2 kommenttia:

  1. Niiiiin tuttua... Siks meillä onki rajoitettu tota kulkemist huoneesta toiseen ja pidetään ovia kiinni.. Mä en tosiaa jaksa juosta perässä siivoomas sotkuja ja ku vauvan vaatteet ei oo vielä löytäny tietään lipaston laatikoihi ni ne lojuu kasseis lattialla...ja niitä ois Iidan mielestä kiva kylvää pitkin poikin, samoin vaippoi ja DVD:itä...
    Mäki aloin tänää miettii taas kuinka paljon toi Likka on kasvanut... Äsken se vasta nukkui mun sylissä tunti tolkulla ja en tohtinu ees vessaa mennä ja kippaa sitä omaan sänkyyn... Onneks koht on uusi pieni jota saa sylitellä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ei täällä oikeestaan oo väliovia mitä pitää kiinni.. Ja joo DVDt ja vaipathan on aivan huippuja levitettäviä, samoin just nuo vaatteet.. Välillä tuntuu että turhaanko tänne on noita leluja ostettu kun kaikki muu kiinnostaa enemmän :D

      Poista