20 joulukuuta, 2013

Valmiina vauvan tuloon?

Voikohan siihen olla koskaan täysin valmistautunut?

• Vaatteet on löytäneet tiensä kaupasta kotiin ja pesukoneen kautta laatikoihin. Tosin epäilyttää, että onkohan niitä sittenkin liian vähän? Kotiinlähtövaatteet on valmiina erillisessä pinossa että Eemi ne sitten löytää.

• Tuplarattaat ja vaunukoppa on vielä pesemättä. Pitäis ottaa työn alle kun vaan sais aikaiseksi. Tosin niillä ei nyt niin kiire ole, kun ei vauvan kanssa heti voi hirveesti ulkoilla.

• Kehto on pesty patjasta lähtien, ja uudet pussilakanatkin tilattu, haettu, pesty ja pienennetty. Nyt vaan odotetaan pientä nukkujaa. ♥

• Kaikki "pikkutarvikkeet" (tutit, vaipat, harsot, tuttipullo..) on hankittu. Vielä pitäis tutit ja pullo keittää, mutta en ole senkään kanssa kiirehtinyt. Elealla ei ollut tuttia synnärillä ollenkaan, mutta nyt mietityttää että pitäisköhän kuitenkin varmuuden vuoksi laittaa yksi mukaan sairaalakassiin?

Tämä materiaalin osuus on varmasti kaikista helpoin. Ei ole kamalaa jos jotain puuttuu kotiintullessa. Mutta entä mieli?



Mun on ainakin todella vaikee ymmärtää, että meille oikeesti tulee vauva ihan lähiviikkoina tai jopa -päivinä. Vaikka tunnen tuon pienen masussa jatkuvasti, ei mieli sitä käsitä ennen kuin se vauva oikeasti on siinä - jos silloinkaan. Elean syntymästä esimmäinen täysin selkeä muisto on se, kun istuttiin salissa sängynreunalla kahvia juoden, ja tuijotettiin hiljaa sitä pientä tyttöä. "Siinäkö se nyt on? Tuoko siellä masussa oli?" Ei sitä meinannut käsittää vielä silloinkaan. Eemi tuntuu sen ymmärtävän vielä heikommin. Ehkä se on vaikeaa, kun ei toista tunne ollenkaan. Tuntuu, että sekin alkaa jo kyllästyä mun jatkuvaan "Kohta meillä on vauva!", "Jännittääkö?", "Sitte kun synnytys käynnistyy..", -höpinöihin.. Käsken sen jatkuvasti tunnustelemaan potkuja masun läpi, ja puheenaiheena on jatkuvasti vauva. Ehkä tällä tavalla sitä koittaa itseään valmistaa tulevaan?




Paljon mielessä pyörii myös tuleva arki. 
Kaksi puettavaa, kaksi kannettavaa, tuplamäärä vaippoja ja roskia, kaksi pestävää, ruokittavaa, kaksi huomioitavaa, 
kaksi rakastettavaa. 

En voi kieltää, ettei mua kaiken tämän odotuksen keskellä myös pelottaisi tuleva. Järjissäni kun oon, niin tajuan kyllä että suurin osa mun ajatuksista on aivan tyhmiä. Tunteiden ottaessa vallan mielessä pyörii paljonkin asioita.

Pärjäänkö kahden kanssa kotona?
Rakastanko varmasti vauvaa yhtä paljon kuin Eleaa?
Tätäkö me haluttiin?
Eihän Elean tarvi kasvaa liian äkkiä isoksi?
Riitänhän äitinä molemmille?
Rakastanhan molempia tasapuolisesti?


Muutama itkukin on muunmuassa näiden mietteiden kanssa päässyt.. Mua pelottaa mun oma suhtautuminen vauvaan, Eleaan sen jälkeen, Elean suhtautuminen vauvaan, ja ihan kaikki vauvan syntymän jälkeen. Miten vauva muuttaa mun ja Elean välistä suhdetta? Viimeiset 1,5 vuotta on mun elämä ja ajatukset pyörinyt vaan tuon pienen ihmisen ympärillä. Oon saanut antaa kaikkeni Elealle, ja rakkautta meidän välillä ei voi edes sanoin kuvailla. En halua, että mikään pilaa sitä. Alusta asti oon kuvaillut mun tunteita äitiydestä niin, että musta tuntuu, että tässä maailmassa ei ole ketään muuta kuin me kaksi. Kukaan ei koskaan voi päästä niin lähelle mua, en koskaan rakasta ketään niin paljon, eikä kukaan koskaan voi ymmärtää sitä, mitä meidän välillä on. Tunnenko samoin myös vauvaa kohtaan, ilman, että se on pois mun ja Elean väliltä? Mulla on todella huono omatunto näistä ajatuksista, vaikka järki sanoo että ne on kaiketi ihan normaaleja. Meidän koko loppuelämä muuttuu vauvan tulon myötä, ja pelko on varmasti aivan normaali tunne. Vaikeaa tästä tekee myös se, että mua hävettää puhua näistä asioista. Tuntuu siltä, että ei kukaan voi ymmärtää kuitenkaan sitä, mitä tarkoitan. Tottakai rakastan vauvaa omalla tavalla jo nyt, ja tiedän, että tämä on just sitä mitä me Eemin kanssa halutaan meidän elämältä. Pelkään, että ihmiset käsittää tämän asian väärin. Tuntuu tyhmältä yrittää puhua tai selittää näitä tunteita kenellekkään, koska en itsekkään niitä kunnolla ymmärrä.. Tulispa se pieni pian tänne, ja veisi nämä tyhmät ajatukset pois mun päästä.. 


Elea n. viikon ikäisenä. ♥

Elean raskausaikana kuulin ja luin paljon siitä, kuinka äidiksituloon ei koskaan voi olla täysin valmis. Yhdeksän kuukauden aikana kerkeää aika paljon, mutta suurin kasvun paikka on vauvan synnyttyä ja loppuelämän aikana. Luulin, että toinen kerta olisi helpompi. Me ollaan koettu se jo kerran, ja tiedetään mitä odottaa. Me ollaan jo äiti ja isä. Höpöhöpö! Ilmeisesti se on samanlainen kasvun paikka nytkin. Tälläkertaa en valmistaudu olemaan "vain" äiti. Mun täytyy kasvaa kahden lapsen äidiksi.

No, eipä tässä enää paljoa aikaa ole jäljellä. Kai me ollaan niin valmiita, kuin mahdollista?

2 kommenttia:

  1. Me ollaan kuules ihan samas tilanteessa! Tosin täs on semmonen ero, että mun mies tulee isäksi neljännen kerran ja must äiti toisen kerran..
    Mutta ihan samanlaisia tuntemuksia mullakin on,niin hyvä ja lämmin ja erikoinen suhde mul on iidan kanssa, vaikka aluks olin iha hukas. Pelottaa just se, miten se suhde vauvan myötä muuttuu,riittääkö musta oikeesti molemmille lapsille +lapsipuolille.miten mä jaksan tän kaiken? Kuka tääl tekee ruuat yms kotityöt vai seisooks kaikki tekeminen? Miten tässä riittää kaikkeen? Vai hajoonks mä stressiin?
    Aivan sairasta tällainen mietiskely ja epäily, mutta uus vauva on kuitenkin se mitä täs haluaa... <3
    emmä kyl koe, että mun pitäs niin paljoo rakkautta ja aikaani jakaa miehen lapsille, ei ne kuitenkaan oo mun omia ja niillä on kuitenkin oma äiti, jonka pitäs niille riittää...

    Huhheijaa, mul on vielä vaikka mitä ostamatta, mm tutit ja itelle rintakumi ja liivinsuojat jajajaja.......:D ehkä täs vielä kerkii, jollen yhtäkkiä oo synnäril jouluaattona... 8)

    VastaaPoista
  2. Eiköhän ne ajatukset tässä selvene kun pikkusen sais syliin. :) ♥

    Mun kans pitäis maanantaina lähtee hakemaan vielä viimeiset lahjat ja ruuat.. :D Ehkä vähä toivon kuitenkin että oisin sillon sairaalassa. :p

    VastaaPoista