♥ You changed my life in a moment

"Sinä elämä annoit minulle tehtävän,

enkä minä rohjennut siitä kieltäytyä.

Hiukset ovat vielä kosteat, käsi haroo tyhjää.
Minun tehtäväni on tarttua tähän käteen,
ja taluttaa koko alkumatka.

Pieneksi tunnen minä itseni.

Vielä pienemmäksi, kuin tuo vastasyntynyt."

Mun on yleensä todella vaikeeta kertoa mun tunteista. Tuntuu että oikeita sanoja ei löydy, vaikka kuinka yrittää pukea ajatuksia sanoiksi. Tuo runo kuitenkin kuvastaa niin hyvin mun tunteita tuota pientä rakasta kohtaan. Just tolta musta tuntu kun kannoin sen pienen tytön sairaalasta kotiin. Mun maailman rakkain tyttö ♥ Sitä tunnetta ei voi ikinä ymmärtää, ennen ku sen on kokenu itse.

Elea siis syntyi 30.6.2012. Synnytyksen kestoksi merkattiin n. 8 tuntia, vaikka oikeestaan säännölliset supistukset alko jo edellisenä yönä. Illasta sain kuitenkin nukuttua puoli tuntia ilman yhtään supistusta, joten siitä se sitten laskettiin alkaneeksi. Mentiin synnärille klo 23.55, ja tyttö syntyi 02.35. Olin niiiiin hämilläni kaikesta, että ei sitä oikeen ymmärtänyt itsekkään mitä on tapahtunut. Siinä me istuttiin sängyn laidalla ja kateltiin vauvaa, eipä sitä oikeen sillon vielä sisäistäny että se on nyt se meidän vauva, joka siellä mahassa oli..

Osastolla en viihtynyt kuin 2 päivää. Vieraita kyllä kävi jonkun verran, mutta Eemiä oli kova ikävä. Se oli tekemässä viimesiä remonttijuttuja kotona, ja siivoilemassa että tuon pienen tytön voi sinne kotiin tuoda. Kyllä se meitä kävi katsomassa, mutta ei se paljoa kerennyt siellä olla. Silloin mä todella huomasin miten riippuvainen olin Eemistä. Mua pelotti olla sen vauvan kanssa yksin siellä. Mitä jos se rupeaa itkemään, enkä saa sitä lopettamaan? Osaanko mä hoitaa sitä? Hoitajia ei paljon näkynyt, mikä mua kyllä suuresti ihmetytti. Tuntu ettei niitä kiinnostanut pätkääkään miten me siellä pärjättiin. Imetys lähti heti hyvin käyntiin, ja tyttö oli kunnossa, joten me sitten lähdettiin kotiin, jossa olo ei ollut niin yksinäinen.

Kotona riisuttiin tyttö ja laitettiin se meidän sängylle nukkumaan. Me molemmat itkettiin. Se pieni tyttö on niin ihana, ja meidän ikioma. Voiko mikään maailmassa olla näin ihanaa? En oo koskaan ollut niin onnellinen. Itkin vielä monena päivänä sen jälkeen. Eemi kyseli että onko joku hätänä, mutta ei se voinut ymmärtää. Se ei ois tajunnut miltä musta tuntuu, vaikka olisin yrittänyt kertoakkin. Mutta en mä osannut edes yrittää. Itkin koska se pieni vauva on niin ihana. Itkin koska rakastin sitä niin paljon, ja siks että pelkäsin että sille käy jotain. Itkin, koska pelkäsin että se kasvaa isoksi liian äkkiä. Yks yö Eemi heräs, kun mä istuin sängyn laidalla imettämässä ja itkin koska kohta tyttö ei mahdu enää syliin. Kyllä se mahtuu, edelleen. Synnytyksen jälkeen oli mieli niin herkkänä, että kaikki itketti. Silti kaikki oli niin ihanaa. Sitä onnen tunnetta ei saa vaan sanoiksi, se pitää kokea. On tyttö edelleen yhtä ihana, ja mä yhtä onnellinen, mutta se ei enään tunnu niin samalta kuin siinä hormonimyrskyssä.

No, ei se tyttö vieläkään oo kasvanut liian isoksi. Edelleen se mahtuu syliin, ja edelleen mä rakastan sitä yhtä paljon. Eikä se kasvaminen mua oikeestaan enää niin pelota. Iloitsen siitä, kun Elea oppii koko ajan jotain uutta. Onhan siitä jo paljon enemmän seuraakin, kun se jo vähän ymmärtää ja antaa puheeseen/kosketukseen jne. jotain vastakaikua. 

"Kasva rauhassa pikkuinen.
Olet niin kevyt olkaani vasten
ja silti sydämeni kutistuu kokoon painosi alla.
Miten osaisin oikeaan aikaan avata sylin?
Antaa sinun mennä,
kun nyt vain tahtoisin piilottaa sinut ihoni alle
ja siellä suojella maailmalta.

Kasva pikkuinen, mutta kasva rauhassa ja
anna meille aikaa olla lähekkäin"

Tämä runo on toinen, joka kuvaa hyvin mun tunteita. Samasta syystä otin myös osan sitä blogin nimeksi. Toivottavasti mun pieni rakas malttaa kasvaa rauhassa, ja toivottavasti mä maltan nauttia tästä ajasta kun se tyttö vielä mahtuu syliin, ja suostuu sinne tulemaan. 

Nyt mä oon onnellisempi kuin koskaan.
Rakastan mun perhettäni niin paljon.

♥