Täällä määrään minä!

"Rajat on rakkautta."

Missä kulkee äidin rajat? Mistä asioista kannattaa vääntää lapsen kanssa? Kuinka pitkälle voi äidin määräysvallan viedä ilman että se äityy jo lapselliseksi "Koska minä sanon niin" - tyyppiseksi väittelyksi?

Meidän isompi tyttö alkaa olla siinä iässä, että sääntöjen merkitys korostuu päivä päivältä enemmän. Eemin kanssa ei sen kummemmin olla erikseen mitään sovittu, mutta meillä on ollut aikalailla yhteinen ja selkeä linja siinä, miten halutaan lapset kasvattaa. Mulle on ollut alusta asti selvää, että en tahdo olla se äiti joka on jatkuvasti kieltämässä ja puhuttelemassa lasta negatiiviseen sävyyn. En myöskään tahdo olla se äiti jonka lapset räkii ja tönii tuntemattomia ihmisiä kaupassa. Miten selvitä siellä välillä? Mikä on ehdottomasti kiellettyä, mikä sallittua, ja mistä olen valmis "joustamaan"?

Meillä ei lyödä, potkita, purra tai tönitä. Ei kukaan, ei ketään. Kovasti harjoitellaan sitä, että toisten käsistä ei revitä tavaroita. Pöytään tai seinään ei piirretä. Ruoalla ei leikitä, ja pöydässä syödään sitä mitä on tarjolla. Vaatteita tai roskakorin sisältöä ei levitetä lattialle, tavaroita ei laiteta wc-pönttöön. Haluan kasvattaa mun tytöistä viisaita aikuisia. Haluan opettaa käytöstavat ja sen, miten toisia ihmisiä kohdellaan. Haluan kasvattaa aikuisia hyvällä, terveellä itsetunnolla. Haluan antaa rohkeutta olla oma itsensä ja pitää puolensa. Haluan, mutta kiireisinä ja huonompina päivinä mun päämääränä on pitää lapset hengissä.

Jostain siis meilläkin joustetaan; keittiön laatikoita saa penkoa. Oon mun oman arjen helpoittamiseksi siirtänyt puukot ja muut vaaralliset jutut niin korkealle, että Elea ei niitä saa käsiinsä. Kauhat ja paistinlastat vilistää siis milloin missäkin ja illalla ne kerätään tiskikoneen kautta takaisin laatikkoon. Ruoka katetaan pöytään ruoka-aikaan, mutta sen syömisestä en ala riitelemään. Vaihtoehtoja jo valmistetulle aterialle ei ole, mutta jos ruoka-aikaan ei ruoka maistu, niin sitten kokeillaan seuraavalla kerralla uudestaan. (Tästä ei onneks yleensä oo tarvinu riidellä..) En jätä mitään Elean saataville mihin ei saa koskea. Hyvästi siis kynttilät ja koristeet olohuoneen pöydällä, mutta en jaksa enkä halua olla koko ajan kieltämässä, kyläillessä toki asia erikseen. Sohvalla voi hyppiä. Se on toistaiseksi vielä ehjä, ja niin on Eleakin. Pieniä juttuja, jotka helpottaa paljon arkea ja pitää meidät kaikki paremmalla tuulella. 

Koitan ohjata "oikeaan". Oon huomannut että ainakin Vilaan liittyen se yleensä toimii kieltämisen sijaan paremmin. Elea koittaa koskea vauvan silmään, kiellän mutta tyttö innostuu entisestään. Kehotan pussaamaan, halaamaan tai silittämään. Elea pusuttelee ja jatkaa omia hommiaan, kun taas kieltämisen jatkaminen saa Elean hermostumaan ja hosumaan jolloin vahingossa pikkusiskoa sattuu. Tätä oon pitäyt monessa tilanteessa parempana keinona, ja aion soveltaa sitä niin kauan kun se toimii.

Hauska huomata miten paljon omat mielipiteet tulee muuttumaan vielä tyttöjen kasvaessa.. Miten selkeesti onkaan vielä muistissa kaikki ne "Sitten kun Elea on iso niin meillä ei ainakaan..."-lauseet, joista on jo jouduttu joustamaan. Monet asiat ärsyttää, sillä meitä on täällä kaksi kasvattamassa ja päättämässä ja luonnollisesti kaikki ei aina mene just niin miten ite haluaisin.. Välillä raivostuttaa muiden ihmisten arvostelut ja lapsettomien samanmoiset kommentit, mutta ajassa ei tarvi palata kuin kaksi vuotta taaksepäin kun olin vielä itsekkin samanlainen päivittelijä, ja varmaan vieläkin kuvittelen tulevaisuutta ihan erilailla miten se tulee menemään. Toistaiseksi meillä ollaan tyytyväisiä näin, ja toivon että homma pysyy hanskassa jatkossakin muiden mielipiteistä välittämättä.

Mites teillä?