Saanhan rakastaa sua?

(O)Saanhan?

Paljon erilaisia tunteita on tuo pieni ihminen saanut aikaan. Kuten aikaisemmin jo vähän valaisin, synnytys oli nopea. Se, että vauva on vihdoin täällä, oli vielä eilenkin aika epätodellinen ajatus. 

Vauvan synnyttyä katselin sitä vaan, mutta en osannut ajatella tai sanoa mitään. Vasta olin herännyt, ja nyt ollaan jo sairaalassa vauva kainalossa. Istuttiin Eemin kanssa salissa sängyn reunalla, juotiin kahvia ja puhuttiin ihan arkisista asioista. Mietittiin, että saikohan mummu Elean laitettua päiväunille kun me lähdettiin niin yllättäen. Vauva nukkui kaukalossansa, ja olokin oli melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eemi lähti hakemaan Eleaa, ja muutama muukin vieras kävi. Vaikeaa esitellä vauvaa muille, kun ei sitä tunne itsekkään. Kyllähän sen huomas väkisinkin että musta se tuli ulos, mutta mikään muu ei meitä vielä yhdistä. Leikittiin Elean kanssa leikkihuoneessa, vauva nukkui ovensuussa. Melkein kun oltais taas kolmestaan. Kun Eemi otti vauvan syliin, se sai mulle lähinnä vaan pahan mielen aikaan, Elean puolesta. Isosisko ei välittänyt ollenkaan vaikka isillä oli joku muu sylissä, vaikka yleensä on kaikista lapsista mustasukkainen. Elea meni iloisena silittelemään ja pussailemaan vauvaa ja jatkoi tyytyväisenä leikkejä. Mun olo parani heti. Tuntui, että nyt vasta tuo vauva on osa meidän perhettä. Mun ei tarvi olla pahoillaan, koska Eleakaan ei ole. 

Aika vauvan kanssa kahdestaan pelotti mua. Samat pelot pyöri mielessä, joita mietein tasan 1,5 vuotta sitten kun kävelin Elea-vauvan kanssa näitä käytäviä. Tällä kertaa ne meni kuitenkin nopeammin ohi. Ollaankin saatu tutustua tuon pienen kanssa aivan rauhassa, ja koko ajan on varmempi olo siitä että me pärjätään kyllä.

 Ensimmäinen yö kului oikeastaan vauvaa syöttäen. Nukuttiin vierekkäin, ja varmaan molemmat toivottiin että maito nousisi äkkiä. Vaikka aamulla väsyttikin lähes kokonaan valvotun yön takia, teki se meille molemmille hyvää. Eilen maitoa tulikin ilmeisesti jo riittävästi, kun tyttö nukkui tyytyväisenä koko päivän ruokataukoja lukuunottamatta. 

Pikkuhiljaa eilisen aikana vauva alkoi tuntua omalta, vaikka samalla mulla oli huono omatunto siitä että ajattelin niin. Vaippaa vaihtaessa kuin itsestään sanoin vauvalle että "Äiti äkkiä vaihtaa.."  Ei ollut itku kaukana kun huomasin mitä sanoin. Mun mielessä tuo nimitys oli edelleen vain Eleaa varten. Pikkuhiljaa päivän aikana huomasin, miten ihana tuo pieni on. Aivan yhtä ihana, kuin pikkunen isosisko silloin 1,5 vuotta sitten. Se tuoksuu ja näyttääkin ihan samalta. Ensimmäistä kakkavaippaakin vaihtaessa mieleen tuli vaan mun pieni Elea ja se ääretön rakkaus mikä meidän välille on kasvanut. Näistä ajatuksista mulla oli myös samalla huono omatunto. Huono omatunto siitä, että rakastan tuota pientä ihmistä. Aivan kuin tekisin jotain väärin, kun huomaan ne samat tunteet tätäkin pientä kohtaan.

Eilisen päivän aikana kerkesin kuitenkin miettiä paljon. Mun pelkojenhan pitäisi olla nyt ohi. Pelot siitä, että en rakastaisi vauvaa. Tottakai rakastan tuota pientä ihanaa tyttöä! Kun Elea tuli eilen meitä katsomaan, huomasin, että mikään myöskään meidän välillä ei oo muuttunut. Niin rakas ja ihana se on edelleen. Yhtä ihana kuin 1,5 vuotta sitten tällä samalla osastolla vastasyntyneenä, yhtä ihana kuin meidän pieni pikkusisko. Voi miten paljon rakastankaan mun pieniä tyttöjä.

♥♥♥

Valmiina vauvan tuloon?

Voikohan siihen olla koskaan täysin valmistautunut?

• Vaatteet on löytäneet tiensä kaupasta kotiin ja pesukoneen kautta laatikoihin. Tosin epäilyttää, että onkohan niitä sittenkin liian vähän? Kotiinlähtövaatteet on valmiina erillisessä pinossa että Eemi ne sitten löytää.

• Tuplarattaat ja vaunukoppa on vielä pesemättä. Pitäis ottaa työn alle kun vaan sais aikaiseksi. Tosin niillä ei nyt niin kiire ole, kun ei vauvan kanssa heti voi hirveesti ulkoilla.

• Kehto on pesty patjasta lähtien, ja uudet pussilakanatkin tilattu, haettu, pesty ja pienennetty. Nyt vaan odotetaan pientä nukkujaa. ♥

• Kaikki "pikkutarvikkeet" (tutit, vaipat, harsot, tuttipullo..) on hankittu. Vielä pitäis tutit ja pullo keittää, mutta en ole senkään kanssa kiirehtinyt. Elealla ei ollut tuttia synnärillä ollenkaan, mutta nyt mietityttää että pitäisköhän kuitenkin varmuuden vuoksi laittaa yksi mukaan sairaalakassiin?

Tämä materiaalin osuus on varmasti kaikista helpoin. Ei ole kamalaa jos jotain puuttuu kotiintullessa. Mutta entä mieli?

Mun on ainakin todella vaikee ymmärtää, että meille oikeesti tulee vauva ihan lähiviikkoina tai jopa -päivinä. Vaikka tunnen tuon pienen masussa jatkuvasti, ei mieli sitä käsitä ennen kuin se vauva oikeasti on siinä - jos silloinkaan. Elean syntymästä esimmäinen täysin selkeä muisto on se, kun istuttiin salissa sängynreunalla kahvia juoden, ja tuijotettiin hiljaa sitä pientä tyttöä. "Siinäkö se nyt on? Tuoko siellä masussa oli?" Ei sitä meinannut käsittää vielä silloinkaan. Eemi tuntuu sen ymmärtävän vielä heikommin. Ehkä se on vaikeaa, kun ei toista tunne ollenkaan. Tuntuu, että sekin alkaa jo kyllästyä mun jatkuvaan "Kohta meillä on vauva!", "Jännittääkö?", "Sitte kun synnytys käynnistyy..", -höpinöihin.. Käsken sen jatkuvasti tunnustelemaan potkuja masun läpi, ja puheenaiheena on jatkuvasti vauva. Ehkä tällä tavalla sitä koittaa itseään valmistaa tulevaan?




Paljon mielessä pyörii myös tuleva arki. 

Kaksi puettavaa, kaksi kannettavaa, tuplamäärä vaippoja ja roskia, kaksi pestävää, ruokittavaa, kaksi huomioitavaa, 

kaksi rakastettavaa. 

En voi kieltää, ettei mua kaiken tämän odotuksen keskellä myös pelottaisi tuleva. Järjissäni kun oon, niin tajuan kyllä että suurin osa mun ajatuksista on aivan tyhmiä. Tunteiden ottaessa vallan mielessä pyörii paljonkin asioita.

Pärjäänkö kahden kanssa kotona?
Rakastanko varmasti vauvaa yhtä paljon kuin Eleaa?
Tätäkö me haluttiin?
Eihän Elean tarvi kasvaa liian äkkiä isoksi?
Riitänhän äitinä molemmille?
Rakastanhan molempia tasapuolisesti?

Muutama itkukin on muunmuassa näiden mietteiden kanssa päässyt.. Mua pelottaa mun oma suhtautuminen vauvaan, Eleaan sen jälkeen, Elean suhtautuminen vauvaan, ja ihan kaikki vauvan syntymän jälkeen. Miten vauva muuttaa mun ja Elean välistä suhdetta? Viimeiset 1,5 vuotta on mun elämä ja ajatukset pyörinyt vaan tuon pienen ihmisen ympärillä. Oon saanut antaa kaikkeni Elealle, ja rakkautta meidän välillä ei voi edes sanoin kuvailla. En halua, että mikään pilaa sitä. Alusta asti oon kuvaillut mun tunteita äitiydestä niin, että musta tuntuu, että tässä maailmassa ei ole ketään muuta kuin me kaksi. Kukaan ei koskaan voi päästä niin lähelle mua, en koskaan rakasta ketään niin paljon, eikä kukaan koskaan voi ymmärtää sitä, mitä meidän välillä on. Tunnenko samoin myös vauvaa kohtaan, ilman, että se on pois mun ja Elean väliltä? Mulla on todella huono omatunto näistä ajatuksista, vaikka järki sanoo että ne on kaiketi ihan normaaleja. Meidän koko loppuelämä muuttuu vauvan tulon myötä, ja pelko on varmasti aivan normaali tunne. Vaikeaa tästä tekee myös se, että mua hävettää puhua näistä asioista. Tuntuu siltä, että ei kukaan voi ymmärtää kuitenkaan sitä, mitä tarkoitan. Tottakai rakastan vauvaa omalla tavalla jo nyt, ja tiedän, että tämä on just sitä mitä me Eemin kanssa halutaan meidän elämältä. Pelkään, että ihmiset käsittää tämän asian väärin. Tuntuu tyhmältä yrittää puhua tai selittää näitä tunteita kenellekkään, koska en itsekkään niitä kunnolla ymmärrä.. Tulispa se pieni pian tänne, ja veisi nämä tyhmät ajatukset pois mun päästä.. 

Elea n. viikon ikäisenä. ♥

Elean raskausaikana kuulin ja luin paljon siitä, kuinka äidiksituloon ei koskaan voi olla täysin valmis. Yhdeksän kuukauden aikana kerkeää aika paljon, mutta suurin kasvun paikka on vauvan synnyttyä ja loppuelämän aikana. Luulin, että toinen kerta olisi helpompi. Me ollaan koettu se jo kerran, ja tiedetään mitä odottaa. Me ollaan jo äiti ja isä. Höpöhöpö! Ilmeisesti se on samanlainen kasvun paikka nytkin. Tälläkertaa en valmistaudu olemaan "vain" äiti. Mun täytyy kasvaa kahden lapsen äidiksi.

No, eipä tässä enää paljoa aikaa ole jäljellä. Kai me ollaan niin valmiita, kuin mahdollista?