Kahden lapsen äitinä

Alku oli vaikeampaa kuin koskaan olisin osannut kuvitella. Ei niinkään fyysisesti, mutta henkisesti senkin edestä. Synnytys oli nopea, ja yhtäkkiä olin kahden lapsen äiti. Synnytyksen jälkeinen aika saa edelleen kyyneleet mun silmiin. 

Vaikka en koskaan ollut muodostanut mielessä kuvaa siitä, miltä vauva näyttäisi, se yllätti mut kuitenkin. Niin kaunis ja täydellinen, mutta ei kuitenkaan mun lapsen näköinen. En tuntenut vauvaa ollenkaan, eikä mun sydämeen sattunut kaikesta siitä rakkauden määrästä kun katsoin sitä pientä ihmistä. Se ei näyttänyt Elealta, ei kuulostanut samalta, eikä meidän välillä ollut samanlaista sidettä.

Tottakai rakastin vauvaa. Rakastin paljon, ja halusin rakastaa vielä enemmän. Silitin, pidin lähellä, halasin. Tällä kertaa kaikki oli vaan niin erilaista kuin Elean vauva-aikana. Aika on rajallista, eikä mitenkään olisi ollut mahdollista makoilla koko päivää vauvan vieressä. Enkä olis edes halunnut, onhan mulla myös Elea. Tutustuminen vauvaan vei paljon kauemman aikaa, joka sai mulle aikaan todella pahan olon. 

Aika kului. Jokainen hymy, ilo, itku ja yhteinen hetki sai mut rakastumaan tuohon pieneen ihmiseen enemmän. Jokaisen äänähdyksen, naurun tai tavun kuuleminen sai mut tuntemaan sen rakkauden mun sydämessä entistä kovempaa. Tänään, kun halaan ja katson tuota tyttöä, tuntuu mun sydämessä samalta. En osaa sanoa milloin se alkoi, mutta se tuntuu niin älyttömän hyvältä. 

Tyhmää, että oon ruoskinut itteeni tämän takia. Joka päivä opitaan tuntemaan toisemme paremmin. Se tunne, ja side meidän välillä kasvaa koko ajan. Miten voisikaan olettaa, että vasta muutaman tunnin ikäinen vauva olisi mulle yhtä tuttu kuin Elea, jonka kanssa ollaan vietetty lähes jokainen hetki yhdessä 1,5 vuoden ajan.

Meidän elämä on helpottanut tämän tajuamisen jälkeen kovasti. Mun olo on rauhallinen, eikä mun enää tarvi potea huonoa omaatuntoa. Mulla on niin hyvä olla näiden kahden pienen ihmisen vierellä. Sama kumpaa katson, mun sydän aivan pakahtuu. Miten oonkaan voinut saada jotain noin hyvää aikaan. 

Äitin pieni tyttö

Vaikka ajatus Eemin ja Elean mökillelähdöstä tuntui musta aika kamalalta aluks, niin luulen että tämä viikonloppu teki meille kaikille ihan hyvää. Mua on harmittanut alusta asti se, ettei mulla riitä aikaa Vilalle niin paljon kun haluaisin antaa. En oo ennen tätä viikonloppua oikeestaan ees tajunnut miten paljon se harmittaakaan ja vaikuttaa kaikkeen.

Vilan syntymän jälkeen odotin kovasti sitä onnenpuuskaa ja sitä äärettömän rakkauden tunnetta jonka koin kun Elea syntyi. Olin jopa hieman pettynyt, kun kaikki ei ollutkaan niin samanlaista kuin silloin. Tottakai oon alusta asti rakastanut tuota pikkutyttöä, mutta samanlaista yhteenkuuluvuudentunnetta ei tullut tällä kertaa, ainakaan niin vahvana. 

Viikonlopun ajan oon saanut antaa kaiken mun huomion Vilalle. Musta oikeesti tuntuu, että sekin on ollut paljon tyytyväisempi nyt kuin kertaakaan aiemmin. Puhuin tästä Pippurille ja Iidalle, ja Pippuri sen sanoi ääneen; "Sen ei itkemällä tarvi hakea huomiota kun se saa sitä sulta koko ajan." Aluks nauroin ja ajattelin kommentin vähän vitsinä, mutta mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän se alkaa kuulostamaan todelta. 

Oon viikonlopun aikana saanut vihdoin sen onnenpuuskan jota odotin kolme kuukautta. Se on ollut mun nenän edessä koko ajan, en vaan oo osannut tarttua siihen. Kun oon voinut ajan kuluttaa vauvalle höpötellen ja sitä ihaillen, sain vihdoin siitä onnesta kiinni. Tuo on se mun oma pieni tyttö. Miten rakastankaan jokaista ilmettä ja elettä, jokaista pientä äännähdystä ja hymyä, jokaista silmänräpäytystä ja liikettä. Rakastan niin paljon, yhtä paljon kuin ihanaa isosiskoa. Mulla on ollut aikaa pitää sylissä, aikaa jutella ja hymyillä, aikaa vaan istua ja katsella, aikaa rakastua. 

Me todella tarvittiin tämä viikonloppu ja nämä hetket yhdessä. Vila on hymyillyt ja jutellut enemmän kuin koskaan, ja kuten jo sanoin, ollut paljon tyytyväisempi. Ite oon niin onnellinen. Huono omatunto vähästä ajasta ja tunteiden puutteesta on kadonnut, ja tilalla on se äärettömän suuri rakkaus. Sain rauhassa tutustua mun pieneen tyttöön.♥

Uskon, että osaan tämän jälkeen olla parempi äiti myös Vilalle. Ainakin aion yrittää parhaani, ja antaa aikaa enemmän tuolle pienemmällekkin. Vaikka vauva ei sitä niin selkeästi vaadi kuin Elea, niin ilmiselvästi sitä kaipaa. Harmittaa kamalasti että "huomasin" sen vasta nyt, vaikka onneksi vielä ei oo myöhäistä..

Saanhan rakastaa sua?

(O)Saanhan?

Paljon erilaisia tunteita on tuo pieni ihminen saanut aikaan. Kuten aikaisemmin jo vähän valaisin, synnytys oli nopea. Se, että vauva on vihdoin täällä, oli vielä eilenkin aika epätodellinen ajatus. 

Vauvan synnyttyä katselin sitä vaan, mutta en osannut ajatella tai sanoa mitään. Vasta olin herännyt, ja nyt ollaan jo sairaalassa vauva kainalossa. Istuttiin Eemin kanssa salissa sängyn reunalla, juotiin kahvia ja puhuttiin ihan arkisista asioista. Mietittiin, että saikohan mummu Elean laitettua päiväunille kun me lähdettiin niin yllättäen. Vauva nukkui kaukalossansa, ja olokin oli melkein kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Eemi lähti hakemaan Eleaa, ja muutama muukin vieras kävi. Vaikeaa esitellä vauvaa muille, kun ei sitä tunne itsekkään. Kyllähän sen huomas väkisinkin että musta se tuli ulos, mutta mikään muu ei meitä vielä yhdistä. Leikittiin Elean kanssa leikkihuoneessa, vauva nukkui ovensuussa. Melkein kun oltais taas kolmestaan. Kun Eemi otti vauvan syliin, se sai mulle lähinnä vaan pahan mielen aikaan, Elean puolesta. Isosisko ei välittänyt ollenkaan vaikka isillä oli joku muu sylissä, vaikka yleensä on kaikista lapsista mustasukkainen. Elea meni iloisena silittelemään ja pussailemaan vauvaa ja jatkoi tyytyväisenä leikkejä. Mun olo parani heti. Tuntui, että nyt vasta tuo vauva on osa meidän perhettä. Mun ei tarvi olla pahoillaan, koska Eleakaan ei ole. 

Aika vauvan kanssa kahdestaan pelotti mua. Samat pelot pyöri mielessä, joita mietein tasan 1,5 vuotta sitten kun kävelin Elea-vauvan kanssa näitä käytäviä. Tällä kertaa ne meni kuitenkin nopeammin ohi. Ollaankin saatu tutustua tuon pienen kanssa aivan rauhassa, ja koko ajan on varmempi olo siitä että me pärjätään kyllä.

 Ensimmäinen yö kului oikeastaan vauvaa syöttäen. Nukuttiin vierekkäin, ja varmaan molemmat toivottiin että maito nousisi äkkiä. Vaikka aamulla väsyttikin lähes kokonaan valvotun yön takia, teki se meille molemmille hyvää. Eilen maitoa tulikin ilmeisesti jo riittävästi, kun tyttö nukkui tyytyväisenä koko päivän ruokataukoja lukuunottamatta. 

Pikkuhiljaa eilisen aikana vauva alkoi tuntua omalta, vaikka samalla mulla oli huono omatunto siitä että ajattelin niin. Vaippaa vaihtaessa kuin itsestään sanoin vauvalle että "Äiti äkkiä vaihtaa.."  Ei ollut itku kaukana kun huomasin mitä sanoin. Mun mielessä tuo nimitys oli edelleen vain Eleaa varten. Pikkuhiljaa päivän aikana huomasin, miten ihana tuo pieni on. Aivan yhtä ihana, kuin pikkunen isosisko silloin 1,5 vuotta sitten. Se tuoksuu ja näyttääkin ihan samalta. Ensimmäistä kakkavaippaakin vaihtaessa mieleen tuli vaan mun pieni Elea ja se ääretön rakkaus mikä meidän välille on kasvanut. Näistä ajatuksista mulla oli myös samalla huono omatunto. Huono omatunto siitä, että rakastan tuota pientä ihmistä. Aivan kuin tekisin jotain väärin, kun huomaan ne samat tunteet tätäkin pientä kohtaan.

Eilisen päivän aikana kerkesin kuitenkin miettiä paljon. Mun pelkojenhan pitäisi olla nyt ohi. Pelot siitä, että en rakastaisi vauvaa. Tottakai rakastan tuota pientä ihanaa tyttöä! Kun Elea tuli eilen meitä katsomaan, huomasin, että mikään myöskään meidän välillä ei oo muuttunut. Niin rakas ja ihana se on edelleen. Yhtä ihana kuin 1,5 vuotta sitten tällä samalla osastolla vastasyntyneenä, yhtä ihana kuin meidän pieni pikkusisko. Voi miten paljon rakastankaan mun pieniä tyttöjä.

♥♥♥