Well hello, Uhma!

Se tosiaan tuli. Ja vei mennessään kaikki "Onkohan tää nyt sitä?"-mietteet joita mulla oli (täällä) mielessä. Uhmaikä. Yh.

Elean 2-vuotiskuvauksista. Ei ihan sitä, mitä hain.. =D

Itkua, parkua, kiljumista, karjumista. Potkimista, lyömistä. Vieraiden saapuessa talo on kuin helvetin esikartano. Ruoat lattialla lautasineen, maidot pöydällä. Pikkutyttö itkee ja karjuu lelulaatikon luona "Älää ota sitäääää!!!" Huh.

Pahimmat tilanteet on juurikin niitä, kun meillä on vieraita. (Lapsia.) Elealle on ilmeisen kova paikka se, että joku koskee meidän tai tyttöjen tavaroihin. Kovasti oon koittanut opettaa että muutkin saa leikkiä, ja ehkä joku päivä lapset leikkii taas yhdessä nätisti. Mua itteeni ei niin kamalasti häiritse tuo Elean kiukuttelu jos siihen ei liity väkivaltaa tai just tuota lelujen käsistärepimistä tms. Jos tekee mieli huutaa, huuda. Vierailla ei vaan taida olla mukavaa. Koko aika kuluu Elean komentamiseen ja sen huudon kuunteluun. Jos hetken on hiljaista, niin tyttö on luultavasti hakemassa jotain millä lyödä sua päähän. Ja toiset väittää että elämästä tulee tylsää kun saa lapsia.. =D

Ei tämä kuitenkaan nyt niin kamalaa ole. Sitä pientä kiukuttelua on oppinut pitämään jo "normaalina", ja suurimpaan osaan tilanteista osaa jo jollain tapaa varautua. Kyläily, kaupassakäynti ja muu normaali arki sujuu edelleen ihan hyvin. Pahimpia tilanteita on juurikin nuo, kun meille tulee lapsia kylään. Mielummin siis itse vierailen jossain (niinkuin ennenkin). Elea on nykyään tosi hauskaa seuraa, eikä kotonaolokaan oo niin tylsää. Kiukut kiukutellaan ja sen jälkeen jatketaan leikkejä yhdessä. 

Ehkä mä kuitenkin vähän toivon, että nuo tytön uhmailut helpottais jossain vaiheessa. ;) Siihen asti tyydyn kohtalooni, pakenen välillä lepuuttamaan korvia, nautin jokaisesta hymystä ja hyvästä hetkestä. Ja ehkä edelleen hihitän kulman takana tuolle kiukkuselle tytölle. ♥