Kahden pienen äiti

Kahden pienen ja ihanan tytön, jotka on musta äidin tehneet. Maailman onnellisimman äidin. 

Saan herätä jokaiseen aamuun tuon pienen tytön "Äääiti!"-huutojen kuuluessa viereisestä huoneesta. Saan halata, silittää, pussata. Saan seurata tyttöjen kasvua ja kehitystä. Saan lohduttaa, pitää kädestä ja rakastaa. Saan olla äiti mun pienille tytöille. Voin vannoa, että tämä on parasta, mitä maailmalla on antaa. Äitiys.

Miten kiitollinen saan olla noista pienistä tytöistä, ja siitä onnesta, minkä ne on tuonut mukanaan. 

Ihanaa äitienpäivää jokaiselle äidille!♥

Apua, ihoa ja vauvan pää näkyvissä!

Tämä on aihe, joka saa mut avautumaan kerta toisensa jälkeen. Kaikki ne vihaiset ja arvostelevat katseet, ärsyttävät mielipiteet.. Ai että kun mulla olis niin paljon sanottavaa. Mikä siinä imetyksessä pelottaa? Ulkopuoliselle voi ehkä tulla vähän vaivaantunut olo, mutta onko muuta syytä miksi mun lapsi ei saa syödä? Läheiset on (toivottavasti) tottunut siihen että mun tissit on esillä. Teini-aikoina ihan muista syistä (nolo minä), nykyään siksi että mun pieni vauva saa sieltä ravintonsa. Jos ite voin elää sen kanssa, saa ulkopuolisetkin luvan voida. 

Onko maailmassa mitään luonnollisempaa kuin imetys? Vaikka rinnat yhdistetään nykypäivänä aika taitavasti seksuaalisuuteen ja pornoon, niin sehän on ihan fakta että alunalkaen niillä on ollut aivan toinen tarkoitus; pienen vauvan ruokinta. 

Jo Elean imetysajoilta oon ollut sitä mieltä, että mun ei tarvitse lukittautua kotiin sen takia että oon pienen lapsen äiti. Mun ei tarvi istua päiviä sohvan nurkassa yksin ja odottaa sitä että lapsen kasvaessa pääsen taas yksin jonnekkin. Vaihtoehtona mulla on kiireiset reissut kaupunkiin, jatkuvasti peläten sitä että vauva herääkin kesken kaiken nälkäisenä. 

Oon päättänyt, että imetän ihan just siellä missä haluan, milloin haluan. Jos joku ihminen kiihoittuu siitä, että mun pieni vauva juo maitoa (jonka saanti on lapselle elintärkeää ensimmäisten kuukausien aikana) mun rinnasta harson takana, niin kyllä ei kaikki oo ihan hyvin tällä henkilöllä. Toki fetissejä on erilaisia ja mikäpä minä oon niitä tuomitsemaan. Jos taas ärtyneisyys mun julki-imetyksestä johtuu jonkinsortin fobiasta, on se syytä hoitaa kuntoon jotenkin muuten kuin käskemällä mun lasta syömään vessassa. Itse oon yhden kerran mun elämän aikana joutunut syömään lounaan wc-pöntön kannen päältä, ja voin sanoa, että se ei niin mieltäylentävä kokemus ollut että mulla olis joku tarve mun lasten antaa kokeilla. Ei vauvana, ei taaperona, ei koskaan. Me ei siis syödä vessassa, vaan siinä tuolilla jonka selkänojalle oon tullessani takkini ripustanut. That's it.

Mun mielestä on aivan älytöntä, että esimerkiksi Facebook on täynnä kuvia joissa rinnat on varsinkin osalla ihmisistä lähes paljaina, ja se on kaikille ihan fine. Pääasia että nännit on sen paitana käytetyn kengännauhan takana piilossa. Sitten se kuva jossa näkyy hieman rintaa vauvan pään takaa poistetaan. Miksi? Miksi näitä kuvia ilmiannetaan? Jos otan itsestäni kuvan tuon kengännauhan kanssa niin se on ok, mutta jos vauvalla on mun nänni suussa (samalla peittäen kaiken oleellisen = nännin) niin sehän on kamala juttu. Ihmiset on niiiin lapsellisia..

Ite aion siis edelleen syöttää mun kolmen kuukauden ikäistä tyttöä ihan siellä missä hyvältä tuntuu. Kahvilassa, ravintolassa, tarvittaessa vaaterekkien välissä. Ymmärrän sen jos joku ei halua tai kehtaa imettää yleisesti, tai valitsee omasta tahdostaan sen  wc-pöntön kannen. Siihen mun ymmärrys ei riitä,  että ulkopuolinen ihminen kuvittelee olevansa oikeutettu tekemään päätöksen vauvan äidin puolesta. Luojalle kiitos mun julki-imetyksen arvostelu on toistaiseksi jäänyt vaan vihaisiin katseisiin, ja toivotaan että jääkin..

Missä teillä syödään? Myöntääkö joku olevansa julki-imetyksen vastustaja? Miksi? Kertokaa mulle nyt joku järkevä syy? 

Nimim. Minä. Kamala, irstas, pervo, itsensäpaljasteluun taipuvainen äiti-ihminen.

Täällä määrään minä!

"Rajat on rakkautta."

Missä kulkee äidin rajat? Mistä asioista kannattaa vääntää lapsen kanssa? Kuinka pitkälle voi äidin määräysvallan viedä ilman että se äityy jo lapselliseksi "Koska minä sanon niin" - tyyppiseksi väittelyksi?

Meidän isompi tyttö alkaa olla siinä iässä, että sääntöjen merkitys korostuu päivä päivältä enemmän. Eemin kanssa ei sen kummemmin olla erikseen mitään sovittu, mutta meillä on ollut aikalailla yhteinen ja selkeä linja siinä, miten halutaan lapset kasvattaa. Mulle on ollut alusta asti selvää, että en tahdo olla se äiti joka on jatkuvasti kieltämässä ja puhuttelemassa lasta negatiiviseen sävyyn. En myöskään tahdo olla se äiti jonka lapset räkii ja tönii tuntemattomia ihmisiä kaupassa. Miten selvitä siellä välillä? Mikä on ehdottomasti kiellettyä, mikä sallittua, ja mistä olen valmis "joustamaan"?

Meillä ei lyödä, potkita, purra tai tönitä. Ei kukaan, ei ketään. Kovasti harjoitellaan sitä, että toisten käsistä ei revitä tavaroita. Pöytään tai seinään ei piirretä. Ruoalla ei leikitä, ja pöydässä syödään sitä mitä on tarjolla. Vaatteita tai roskakorin sisältöä ei levitetä lattialle, tavaroita ei laiteta wc-pönttöön. Haluan kasvattaa mun tytöistä viisaita aikuisia. Haluan opettaa käytöstavat ja sen, miten toisia ihmisiä kohdellaan. Haluan kasvattaa aikuisia hyvällä, terveellä itsetunnolla. Haluan antaa rohkeutta olla oma itsensä ja pitää puolensa. Haluan, mutta kiireisinä ja huonompina päivinä mun päämääränä on pitää lapset hengissä.

Jostain siis meilläkin joustetaan; keittiön laatikoita saa penkoa. Oon mun oman arjen helpoittamiseksi siirtänyt puukot ja muut vaaralliset jutut niin korkealle, että Elea ei niitä saa käsiinsä. Kauhat ja paistinlastat vilistää siis milloin missäkin ja illalla ne kerätään tiskikoneen kautta takaisin laatikkoon. Ruoka katetaan pöytään ruoka-aikaan, mutta sen syömisestä en ala riitelemään. Vaihtoehtoja jo valmistetulle aterialle ei ole, mutta jos ruoka-aikaan ei ruoka maistu, niin sitten kokeillaan seuraavalla kerralla uudestaan. (Tästä ei onneks yleensä oo tarvinu riidellä..) En jätä mitään Elean saataville mihin ei saa koskea. Hyvästi siis kynttilät ja koristeet olohuoneen pöydällä, mutta en jaksa enkä halua olla koko ajan kieltämässä, kyläillessä toki asia erikseen. Sohvalla voi hyppiä. Se on toistaiseksi vielä ehjä, ja niin on Eleakin. Pieniä juttuja, jotka helpottaa paljon arkea ja pitää meidät kaikki paremmalla tuulella. 

Koitan ohjata "oikeaan". Oon huomannut että ainakin Vilaan liittyen se yleensä toimii kieltämisen sijaan paremmin. Elea koittaa koskea vauvan silmään, kiellän mutta tyttö innostuu entisestään. Kehotan pussaamaan, halaamaan tai silittämään. Elea pusuttelee ja jatkaa omia hommiaan, kun taas kieltämisen jatkaminen saa Elean hermostumaan ja hosumaan jolloin vahingossa pikkusiskoa sattuu. Tätä oon pitäyt monessa tilanteessa parempana keinona, ja aion soveltaa sitä niin kauan kun se toimii.

Hauska huomata miten paljon omat mielipiteet tulee muuttumaan vielä tyttöjen kasvaessa.. Miten selkeesti onkaan vielä muistissa kaikki ne "Sitten kun Elea on iso niin meillä ei ainakaan..."-lauseet, joista on jo jouduttu joustamaan. Monet asiat ärsyttää, sillä meitä on täällä kaksi kasvattamassa ja päättämässä ja luonnollisesti kaikki ei aina mene just niin miten ite haluaisin.. Välillä raivostuttaa muiden ihmisten arvostelut ja lapsettomien samanmoiset kommentit, mutta ajassa ei tarvi palata kuin kaksi vuotta taaksepäin kun olin vielä itsekkin samanlainen päivittelijä, ja varmaan vieläkin kuvittelen tulevaisuutta ihan erilailla miten se tulee menemään. Toistaiseksi meillä ollaan tyytyväisiä näin, ja toivon että homma pysyy hanskassa jatkossakin muiden mielipiteistä välittämättä.

Mites teillä? 

Äitin pieni tyttö

Vaikka ajatus Eemin ja Elean mökillelähdöstä tuntui musta aika kamalalta aluks, niin luulen että tämä viikonloppu teki meille kaikille ihan hyvää. Mua on harmittanut alusta asti se, ettei mulla riitä aikaa Vilalle niin paljon kun haluaisin antaa. En oo ennen tätä viikonloppua oikeestaan ees tajunnut miten paljon se harmittaakaan ja vaikuttaa kaikkeen.

Vilan syntymän jälkeen odotin kovasti sitä onnenpuuskaa ja sitä äärettömän rakkauden tunnetta jonka koin kun Elea syntyi. Olin jopa hieman pettynyt, kun kaikki ei ollutkaan niin samanlaista kuin silloin. Tottakai oon alusta asti rakastanut tuota pikkutyttöä, mutta samanlaista yhteenkuuluvuudentunnetta ei tullut tällä kertaa, ainakaan niin vahvana. 

Viikonlopun ajan oon saanut antaa kaiken mun huomion Vilalle. Musta oikeesti tuntuu, että sekin on ollut paljon tyytyväisempi nyt kuin kertaakaan aiemmin. Puhuin tästä Pippurille ja Iidalle, ja Pippuri sen sanoi ääneen; "Sen ei itkemällä tarvi hakea huomiota kun se saa sitä sulta koko ajan." Aluks nauroin ja ajattelin kommentin vähän vitsinä, mutta mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän se alkaa kuulostamaan todelta. 

Oon viikonlopun aikana saanut vihdoin sen onnenpuuskan jota odotin kolme kuukautta. Se on ollut mun nenän edessä koko ajan, en vaan oo osannut tarttua siihen. Kun oon voinut ajan kuluttaa vauvalle höpötellen ja sitä ihaillen, sain vihdoin siitä onnesta kiinni. Tuo on se mun oma pieni tyttö. Miten rakastankaan jokaista ilmettä ja elettä, jokaista pientä äännähdystä ja hymyä, jokaista silmänräpäytystä ja liikettä. Rakastan niin paljon, yhtä paljon kuin ihanaa isosiskoa. Mulla on ollut aikaa pitää sylissä, aikaa jutella ja hymyillä, aikaa vaan istua ja katsella, aikaa rakastua. 

Me todella tarvittiin tämä viikonloppu ja nämä hetket yhdessä. Vila on hymyillyt ja jutellut enemmän kuin koskaan, ja kuten jo sanoin, ollut paljon tyytyväisempi. Ite oon niin onnellinen. Huono omatunto vähästä ajasta ja tunteiden puutteesta on kadonnut, ja tilalla on se äärettömän suuri rakkaus. Sain rauhassa tutustua mun pieneen tyttöön.♥

Uskon, että osaan tämän jälkeen olla parempi äiti myös Vilalle. Ainakin aion yrittää parhaani, ja antaa aikaa enemmän tuolle pienemmällekkin. Vaikka vauva ei sitä niin selkeästi vaadi kuin Elea, niin ilmiselvästi sitä kaipaa. Harmittaa kamalasti että "huomasin" sen vasta nyt, vaikka onneksi vielä ei oo myöhäistä..

Miten mä jaksan? 1/2

Yllättävän moni tuttu tai ystävä on mulle ihmetellyt sitä, miten jaksan kahden lapsen kanssa. "Ite en ikinä jaksais..", "Meille ei kyllä toista tuu.." Mun mielestä hassua on se, että nämäkin kommentit on tullut yleensä silloin, kun meillä on "helppo" hetki. Elea leikkii ihan nätisti ja vauva on tissillä tai muuten vaan sylissä. 

Elean vauva-aikana en tuollaisia kommentteja saanut. Yhden kerran muistan, kun Elea oli n. viikon ikänen. Menin äitille käymään, ja se kysyi että oonko väsynyt kun on niin tumman silmänaluset. En kyllä oikeesti kokenut Elean vauva-aikaa mitenkään rankkana, koska se oli kyllä älyttömän "helppo" vauva. Silti välillä oli hetkiä, jolloin olo oli aivan toivoton. 

Mun mielestä yhden lapsen äiti saa aivan vapaasti välillä turhautua. Arki pyörii aikalailla samaa kaavaa, ja varsinkin lapsen kasvaessa se kaava vaan väkisinkin rutinoituu. (Onko tuo ees sana? :D) Vaikka ite itkien kantaisin kahta huutavaa lasta itkua tihrustaen, ei mun seurassa kyllä kenenkään tarvi vähätellä omaa "taakkaansa". Edelleen muistan kirkkaasti ne hetket, kun Elea itki (sillon harvoin kun itki), ja itekkin rupesin itkemään koska en saanut vauvaa tyytyväiseksi. Yksikin lapsi tuo älyttömästi työtä, ja heittää elämän aivan päälaelleen. Silti moni äiti jaksaa. Vaikka tilanne olis mikä, niin kuinka monella on vaihtoehtoja? Enkä nyt tarkoita hetkellistä hoitoapua, vaan sitä, että kuinka moni voi kelata aikaa taaksepäin hetkeen, kun lasta ei vielä ollut? Ei kukaan, enkä usko että moni sitä toivoisikaan. Hyvät hetket kantaa huonojenkin yli, ja pakkohan sitä on jaksaa kun yksinkertaisesti ei ole vaihtoehtoja. 

Kyllähän vauva tuo paljon lisähommaa siihen, mihin on jo yhden lapsen kanssa tottunut. Elean kanssa elämä oli jo aika paljon helpottunut, kun vauva-aika alkoi jäädä taakse. Nyt on kuitenkin kuvioissa taas imetys, hyssyttely, miljoonat vaipanvaihdot ja kaikki muu vauvahässäkkä. Pyykkikori täyttyy älyttömän nopeasti, samoin vaipparoskis. Ja pakko vielä sanoa, että kyllähän Vilan vauva-ajasta nauttiminen on paljon vaikeampaa kuin Elean. Meillä ei hirveesti oo aikaa nukkua päikkäreitä sylikkäin, ei niin paljon aikaa höpötellä ja halailla. Imetyksestä en tykkää niin paljon kuin Elean aikana, koska nyt pitäis samalla tehdä miljoona muuta asiaa. Pakko on joustaa jostain, joten osa aamupäivän kotitöistä on siirtynyt iltapäivälle jolloin Eemi on auttamassa. Se taas tietysti vaatii Eemiltäkin paljon enemmän osallistumista ja jaksamista. Väsymys, riittämättömyydentunne ja kasaantuneet tiskit aiheuttaa riitaa, ja vaatii parisuhteeltakin paljon. En siltikään koe tätä erityisen rankkana.

Huonoja hetkiä löytyy kyllä, mutta samalla tavalla niitä hyviäkin. En tiedä näyttääkö tämä arki sitten niin kamalalta ulospäin, mutta ei se sitä ole. Tämä on vaan ihan pieni hetki mun elämästä, ja niinkuin jo edellisessä postauksessa sanoin, koitan löytää paljon hyvää tästäkin. Kestää hammasta purren ne huonommat hetket, ja odottaa innolla hyviä. Jaksaminen on aika pitkälle kiinni omasta asenteesta. Kyllä jokainen saa omasta elämästään tehtyä paskaa, jos sitä tarpeeksi kauan hokee itelleen. Ite yritän repiä huumoria niistä huonoimmistakin hetkistä joka helpottaa paljon, ja koitan vähän joustaa. Elämää ei kannata ottaa liian vakavasti. Huonoista puolista huolimatta tämä on just sitä, mistä mun haaveet on koostunut. Mun elämä on tässä ja nyt, ja aion nauttia siitä niin paljon kun voin! ♥

Joten kiitos kysymästä, ihan hyvin mä jaksan. :)

Otsikosta varmaan voi päätellä että aion vielä kirjoittaa tästä aiheesta. Jos joku haluaa kysyä tai kommentoida asiaa jotenkin,  alle voi jättää kommenttia tai sähköpostiin voi laittaa viestiä. Kirjoittelen niistä myöhemmin sitten lisää! :)

Valmiina vauvan tuloon?

Voikohan siihen olla koskaan täysin valmistautunut?

• Vaatteet on löytäneet tiensä kaupasta kotiin ja pesukoneen kautta laatikoihin. Tosin epäilyttää, että onkohan niitä sittenkin liian vähän? Kotiinlähtövaatteet on valmiina erillisessä pinossa että Eemi ne sitten löytää.

• Tuplarattaat ja vaunukoppa on vielä pesemättä. Pitäis ottaa työn alle kun vaan sais aikaiseksi. Tosin niillä ei nyt niin kiire ole, kun ei vauvan kanssa heti voi hirveesti ulkoilla.

• Kehto on pesty patjasta lähtien, ja uudet pussilakanatkin tilattu, haettu, pesty ja pienennetty. Nyt vaan odotetaan pientä nukkujaa. ♥

• Kaikki "pikkutarvikkeet" (tutit, vaipat, harsot, tuttipullo..) on hankittu. Vielä pitäis tutit ja pullo keittää, mutta en ole senkään kanssa kiirehtinyt. Elealla ei ollut tuttia synnärillä ollenkaan, mutta nyt mietityttää että pitäisköhän kuitenkin varmuuden vuoksi laittaa yksi mukaan sairaalakassiin?

Tämä materiaalin osuus on varmasti kaikista helpoin. Ei ole kamalaa jos jotain puuttuu kotiintullessa. Mutta entä mieli?

Mun on ainakin todella vaikee ymmärtää, että meille oikeesti tulee vauva ihan lähiviikkoina tai jopa -päivinä. Vaikka tunnen tuon pienen masussa jatkuvasti, ei mieli sitä käsitä ennen kuin se vauva oikeasti on siinä - jos silloinkaan. Elean syntymästä esimmäinen täysin selkeä muisto on se, kun istuttiin salissa sängynreunalla kahvia juoden, ja tuijotettiin hiljaa sitä pientä tyttöä. "Siinäkö se nyt on? Tuoko siellä masussa oli?" Ei sitä meinannut käsittää vielä silloinkaan. Eemi tuntuu sen ymmärtävän vielä heikommin. Ehkä se on vaikeaa, kun ei toista tunne ollenkaan. Tuntuu, että sekin alkaa jo kyllästyä mun jatkuvaan "Kohta meillä on vauva!", "Jännittääkö?", "Sitte kun synnytys käynnistyy..", -höpinöihin.. Käsken sen jatkuvasti tunnustelemaan potkuja masun läpi, ja puheenaiheena on jatkuvasti vauva. Ehkä tällä tavalla sitä koittaa itseään valmistaa tulevaan?




Paljon mielessä pyörii myös tuleva arki. 

Kaksi puettavaa, kaksi kannettavaa, tuplamäärä vaippoja ja roskia, kaksi pestävää, ruokittavaa, kaksi huomioitavaa, 

kaksi rakastettavaa. 

En voi kieltää, ettei mua kaiken tämän odotuksen keskellä myös pelottaisi tuleva. Järjissäni kun oon, niin tajuan kyllä että suurin osa mun ajatuksista on aivan tyhmiä. Tunteiden ottaessa vallan mielessä pyörii paljonkin asioita.

Pärjäänkö kahden kanssa kotona?
Rakastanko varmasti vauvaa yhtä paljon kuin Eleaa?
Tätäkö me haluttiin?
Eihän Elean tarvi kasvaa liian äkkiä isoksi?
Riitänhän äitinä molemmille?
Rakastanhan molempia tasapuolisesti?

Muutama itkukin on muunmuassa näiden mietteiden kanssa päässyt.. Mua pelottaa mun oma suhtautuminen vauvaan, Eleaan sen jälkeen, Elean suhtautuminen vauvaan, ja ihan kaikki vauvan syntymän jälkeen. Miten vauva muuttaa mun ja Elean välistä suhdetta? Viimeiset 1,5 vuotta on mun elämä ja ajatukset pyörinyt vaan tuon pienen ihmisen ympärillä. Oon saanut antaa kaikkeni Elealle, ja rakkautta meidän välillä ei voi edes sanoin kuvailla. En halua, että mikään pilaa sitä. Alusta asti oon kuvaillut mun tunteita äitiydestä niin, että musta tuntuu, että tässä maailmassa ei ole ketään muuta kuin me kaksi. Kukaan ei koskaan voi päästä niin lähelle mua, en koskaan rakasta ketään niin paljon, eikä kukaan koskaan voi ymmärtää sitä, mitä meidän välillä on. Tunnenko samoin myös vauvaa kohtaan, ilman, että se on pois mun ja Elean väliltä? Mulla on todella huono omatunto näistä ajatuksista, vaikka järki sanoo että ne on kaiketi ihan normaaleja. Meidän koko loppuelämä muuttuu vauvan tulon myötä, ja pelko on varmasti aivan normaali tunne. Vaikeaa tästä tekee myös se, että mua hävettää puhua näistä asioista. Tuntuu siltä, että ei kukaan voi ymmärtää kuitenkaan sitä, mitä tarkoitan. Tottakai rakastan vauvaa omalla tavalla jo nyt, ja tiedän, että tämä on just sitä mitä me Eemin kanssa halutaan meidän elämältä. Pelkään, että ihmiset käsittää tämän asian väärin. Tuntuu tyhmältä yrittää puhua tai selittää näitä tunteita kenellekkään, koska en itsekkään niitä kunnolla ymmärrä.. Tulispa se pieni pian tänne, ja veisi nämä tyhmät ajatukset pois mun päästä.. 

Elea n. viikon ikäisenä. ♥

Elean raskausaikana kuulin ja luin paljon siitä, kuinka äidiksituloon ei koskaan voi olla täysin valmis. Yhdeksän kuukauden aikana kerkeää aika paljon, mutta suurin kasvun paikka on vauvan synnyttyä ja loppuelämän aikana. Luulin, että toinen kerta olisi helpompi. Me ollaan koettu se jo kerran, ja tiedetään mitä odottaa. Me ollaan jo äiti ja isä. Höpöhöpö! Ilmeisesti se on samanlainen kasvun paikka nytkin. Tälläkertaa en valmistaudu olemaan "vain" äiti. Mun täytyy kasvaa kahden lapsen äidiksi.

No, eipä tässä enää paljoa aikaa ole jäljellä. Kai me ollaan niin valmiita, kuin mahdollista?