Well hello, Uhma!

Se tosiaan tuli. Ja vei mennessään kaikki "Onkohan tää nyt sitä?"-mietteet joita mulla oli (täällä) mielessä. Uhmaikä. Yh.

Elean 2-vuotiskuvauksista. Ei ihan sitä, mitä hain.. =D

Itkua, parkua, kiljumista, karjumista. Potkimista, lyömistä. Vieraiden saapuessa talo on kuin helvetin esikartano. Ruoat lattialla lautasineen, maidot pöydällä. Pikkutyttö itkee ja karjuu lelulaatikon luona "Älää ota sitäääää!!!" Huh.

Pahimmat tilanteet on juurikin niitä, kun meillä on vieraita. (Lapsia.) Elealle on ilmeisen kova paikka se, että joku koskee meidän tai tyttöjen tavaroihin. Kovasti oon koittanut opettaa että muutkin saa leikkiä, ja ehkä joku päivä lapset leikkii taas yhdessä nätisti. Mua itteeni ei niin kamalasti häiritse tuo Elean kiukuttelu jos siihen ei liity väkivaltaa tai just tuota lelujen käsistärepimistä tms. Jos tekee mieli huutaa, huuda. Vierailla ei vaan taida olla mukavaa. Koko aika kuluu Elean komentamiseen ja sen huudon kuunteluun. Jos hetken on hiljaista, niin tyttö on luultavasti hakemassa jotain millä lyödä sua päähän. Ja toiset väittää että elämästä tulee tylsää kun saa lapsia.. =D

Ei tämä kuitenkaan nyt niin kamalaa ole. Sitä pientä kiukuttelua on oppinut pitämään jo "normaalina", ja suurimpaan osaan tilanteista osaa jo jollain tapaa varautua. Kyläily, kaupassakäynti ja muu normaali arki sujuu edelleen ihan hyvin. Pahimpia tilanteita on juurikin nuo, kun meille tulee lapsia kylään. Mielummin siis itse vierailen jossain (niinkuin ennenkin). Elea on nykyään tosi hauskaa seuraa, eikä kotonaolokaan oo niin tylsää. Kiukut kiukutellaan ja sen jälkeen jatketaan leikkejä yhdessä. 

Ehkä mä kuitenkin vähän toivon, että nuo tytön uhmailut helpottais jossain vaiheessa. ;) Siihen asti tyydyn kohtalooni, pakenen välillä lepuuttamaan korvia, nautin jokaisesta hymystä ja hyvästä hetkestä. Ja ehkä edelleen hihitän kulman takana tuolle kiukkuselle tytölle. ♥ 

Lähestyvä uhmaikä?

 Oon varmasti jo ainakin miljoona kertaa ylistänyt sitä, miten kiltti ja hyväntuulinen pikkutyttö Elea on ollut koko pienen ikänsä. Sen kanssa on aina ollut oikeesti aivan superhelppoa! Se on pienestä asti kulkenu mun mukana oikeestaan joka paikassa, eikä koskaan oo tarvinu miettiä että pärjääkö sen kanssa jossain. Pikkuhiljaa talven aikana Elean oma tahto alkoi tulla esiin. Kaikki ei enää ollutkaan niin mukavaa, paitsi tietysti ne jutut mitä ei saisi tehdä. Pienestä se lähtee..

Yks aamu herättiin Elean iloisien "Äääiitiiii, titiiiii" - huutojen sijasta itkuun. Vaipanvaihto otti pannuun raskaasti ja kaikki itketti. Päivä oli niin paska jo alkaessaan että itkun lomassa piti vähän hakata päätä lattiaan ettei sitä vahingossakaan unohda huutaa. Ajattelin heti, että Elea heräs vaan vähän liian aikaisin. Tapeltiin päikkäriaikaan unta vastaan. Pukeminen on paskaa. Äiti on tyhmä kun ei anna keksiä ruuaksi. Huuuhhhh! Kulman takana oli pakko vähän naureskella tuolle kiukkuiselle pikkutytölle.. Päivä oli aika rankka myös mulle, koska en yhtään tiennyt miten mun olis pitänyt suhtautua Elean aivan kummalliseen käytökseen..

Seuraavana päivänä sama laulu jatkui. Ja seuraavana. Ja jokaisena päivänä tuon aamun jälkeen, josta on nyt jo muutama viikko. Onko tämä nyt sitä uhmaa, vai vasta alkusoittoa? 

Nykyään nuo kiukkukohtaukset ei katso aikaa, paikkaa tai syytä. Elea suuttuu aivan yllättäen ja mitenkään varoittamatta. Leikitään lattialla, ja yhtäkkiä kesken leikin tyttö suuttuu ja alkaa huutamaan.. (What's wrong?) Useimmat tilanteet on juurikin sellaisia, että ite en keksi tytön kiukuttelulle mitään järkevää selitystä. HUH! Toisaalta aika huvittavaa kun toinen on muka NIIN vihanen ja tosissaan, mutta kiukut esimerkiksi kaupassa, kylässä, pukiessa.. Hmmmmm..

Jos tästä jotain hyvää haluaa etsiä, niin onneks tuo tyttö on suurimman osan ajasta iloinen oma itsensä, ja THANKS GOD ruuan tai nukkumaanmenon kanssa ei (vielä) oo tarvinu tapella. (Koputan puuta..)

Tämmöistä meillä siis nykyään.. Onko kohtalotovereita?