Vauva kasvaa

Mun pieni tyttö syntyi kaksi kuukautta sitten. Synnytys tuntuu jo todella kaukaiselta. Melkein voisi luulla, että siitä olis kauemminkin aikaa. (Viikolla olin varma että Vilalla tulee täyteen jo 3kk. =D) Toisaalta taas on haikea olo, kun huomaa että aika vaan lipuu ohitse. 

Musta tuntuu etten saa kiinni mistään. Elämä lipuu ohi, ja ite katselen sitä vierestä paikallani. Tuntuu, että pitäisi tehdä paljon enemmän. Pelkään sitä, että joku päivä vaan herään tähän elämään ja huomaan että tytöt on jo aikuisia. Otan paljon kuvia, koitan saada säilöön mahdollisimman paljon muitakin muistoja, ja yritän nauttia jokaisesta hetkestä.

Monesti useamman pienen lapsen äidit sanoo, että se vauva-aika meni vähän sumussa ja että siitä ei paljoa muista. Huomaan unohtavani jo ihan arkisia asioita, joten miten voisin muistaa nämä ihanat päivät vielä vuosien päästä? Tahdon muistaa jokaisen hyvän hetken. Jokaisen Elean sanoman hassun jutun tai sanan. Kaikki ne hölmöt jutut mitä tuo tyttö tekee pitkin päivää. Jokaisen iloisen huudahduksen kun tulen kotiin, tai kun jotain mukavaa tapahtuu, jokaisen hymyn. En halua unohtaa sitä tunnetta kun katsoo nukkuvaa vauvaa sylissä. Sitä tunnetta, kun pienet kädet pitää niin tiukasti kiinni mun paidasta tai ihosta. 

Kuten jo sanoin, musta tuntuu että pitäisi tehdä paljon enemmän. Enemmän mitä? Ja miten se auttaisi mua muistamaan nämä arjen ihanat asiat? Ei varmaan mitenkään. Silti olo on välillä kovin riittämätön. Tuntuu siltä, että jokaisesta sekunnista pitäisi nauttia, että mua ei jälkeenpäin harmittaisi se, miten nopeasti "pikkulapsiaika" kului. Koko ajan pitäisi tehdä jotain erilaista. Tuntuu että jos ollaan koko päivä kotona, oon jälleen kerran hukannut päivän mun elämästä. Vaikka meillä olis ollut aivan kivakin päivä. Pitäis oppia rentoutumaan ja tajuamaan se, että näillä mun typerillä ajatuksilla hukkaan sitä aikaa. 

Onhan nämä kotipäivätkin oikeesti tosi mukavia. Täällä Elea on selvästi eniten oma itsensä. Kun ollaan ihan keskenämme täällä, Elea ei ujostele ja höpöttää tosi paljon. Ei tarvi miettiä, että häiritseekö jomman kumman tytön itku jotain muuta. Jokaisen itkun jälkeen halataan. Vauvaa syöttäessä saan nauraa Eemin ja Elean "omalaatuisille" leikeille. Näistäkin pienistä hetkistä elämä koostuu. Ei siihen joka päivä tarvi sen kummempaa tekemistä, mun pitäisi tajuta se jo. 

Ei mulla tätä asiaa oikeestaan ollut, mutta siihen se meni. No, tytöt jatkaa kasvamistaan mun sanoista tai ajatuksista huolimatta. Tästälähtien lupaan nauttia juuri tästä hetkestä. 

Ensiviikolla on Vilan 2kk neuvola jossa nähdään kasvua vähän paremmin, onhan tuo tyttö kasvanut paljon. Äitikin kasvaa,  koska mulla on ensiviikolla synttärit ja oon syönyt aivan älyttömästi laskiaspullia (ja muitaki pullia) viikonlopun aikana. Tänään ajattelin raahautua pitkästä aikaa salille, ainakin kokeilemaan!